Olipa kerran... Kärryllinen kajakkeja matkalla koskiretkelle

Mukana oli 5 yleiskajakkia ja 1 merikajakki, + varalla 2 koskaria joista toinen kuljettajan oma rakas Moby Dick (Pieni Valkoinen Valas) ja toinen seuran 'hukkapätkä' temppupeli 'toivo-Ton'. Koskarit olivat ilmeisen mustasukkaisia tästä että muut kajakit olivat pääsemässä vesille ja ne eivät, joten seuran pikkuinen yritti irtiottoa kärrystä jo menomatkalla kun tie tuli aivan joenpenkalle Kultaankosken luona. Epäonnekseen tämä pikkuinen jäi etuosastaan telineeseen kiinni, joten kuljettaja nosti sen takaisin kyytiin ja paketoi paremmin. Osittain samoilla hihnoilla sidottu Valkea Kuulas kärryn toisella puolella ilmeisesti suivaantui tästä ja päätti kehitellä ovelamman pakosuunnitelman.

Kärry vietiin yläjuoksulle, jossa nuo 6 onnellista kajakkia pääsivät rantaan, ja nämä kaksi pientä reppanaa jäivät kärryyn murehtimaan kohtaloaan. Kärry autoineen siirrettiin vielä takaisin puolimatkan krouviin Kultaankoskelle, tässä vaiheessa kajakki kaksikko jäi ilmeisesti hautomaan juoniaan. Kukaan ei varmuudella muista nähneensä oliko Valkoinen Valas kyydissä vielä parkkiksella, mutta koska perässätuleva autosaattue ei havainnut mitään tiellä poukkoilevaa kajakkia niin oletettavasti se oli vielä paikallaan. Melojat palailivat yhdellä autolla lähtöpaikalle ja sujahtivat sutjakoihin menopeleihinsä. Lyhyehkön melan pikaisessa vilauksessa matkasimme lähtöpaikalta Kultaankoskelle, jossa hyökkäsimme oitis autolle vaihtamaan mukavampaa ylle (=kuivat vaipat) ja tonkimaan ruokaa nuotiolle. Tässäkään vaiheessa kukaan ei huomannut kärryssä mitään erikoista, joten oletettavasti kaksikko makaili paikoillaan telineessä.

Tauon jälkeen matka jatkui 5 melojan ja yhtä monen kajakin voimin kohti uusia haasteita, yksi kajakki oli moottorinsa menettäneenä hyllytetty auton katolle loppupäiväksi. Ilmeisesti tässä vaiheessa arvon kaksikollamme oli tullut mitta täyteen kärryssä pötköttelystä. Kun melojat ja kajakit laskivat laulellen vesiä kohti Pernoon koskia ja lopetuspaikkaa, punoivat nämä kaksi koskaria omia juoniaan kärryssä. Rauhaisan melontapätkän päätteeksi melojat nousivat ylös alkaen taas uuden striptease esitysten sarjan, jonka lopuksi yksi auto matkustajineen lähti hakemaan matkalle hyljättyjä lajitovereitaan.

Kultaalta löytyikin valkoinen hyrsleri kärryineen, jota kuljettajamme lähti luotsaamaan rantatietä kohti Kultaankoskea. Rokki raikasi ja koneet soi, eikä väsynyt kuljettaja jaksanut katsella peiliin tai kuunnella mahdollisia sivuääniä. Valpas koskarimme tunsi hetkensä tulleen, se ponnisti voimansa äärimmilleen ja ponnahti yhdellä valtavalla loikalla pois kärrystä suoraan jokeen ja loiskahti ihanaan vapauteen. Pieni vempula toisella puolella kärryä yritti sekin parhaansa, mutta vaikka yhteinen hihna oli nyt löysällä keulasta, oli joku inhottava ihminen laittanut sen vielä kantolenkistä läpi, joten kajakki parka päätyi keikkumaan telineen väliin keulan ja perän varassa roikkuen. Perillä Kultaankoskella kuljettaja peruutteli kärryä, päästi vahtikoirat jaloittelemaan ja touhusi ties mitä ennen kuin vihdoin huomasi pikku koskarin alennustilan ja vapautti sen kahleistaan. Hetken tuumimisen jälkeen kuski päätyi ajatukseen että jotain puuttui, ja rupesi touhukkaasti tekemään lähtöä takaisin hämärtyvään iltaan kohti Kultaankoskea. Ja vaikka hän ajoi koko rantatien edestakaisin noiden kahden kosken välillä, ei hän nähnyt jälkeäkään tutusta valkeasta kajakistaan. Ilta pimeni jo vauhdilla, ja hän joutui palaamaan sitoakseen muut kajakit telineeseen matkaa varten. Ilmeisessä kostonhimossaan hän tiukkasi muut kajakit niin tiukalle että hihnatkin paukkuivat poikki ja meno oli muutenkin mahoton.

Seuraavana päivänä kuljettaja palasi rantatielle valoisaan aikaan ja vainukoirat mukanaan, tarkoituksenaan löytää ja köyttää kärryynsä tuo karannut kajakki. Mutta tuota kokenutta Vanhaa Valasta, uskollista matkatoveria lähes 20 vuoden ajalta ei enää löytynyt, vaikka hän patikoi koskien välin edestakaisin. Ilmeisesti kajakkikonkari lähti itsekseen laskemaan koskia, puljailemaan sydämensä kyllyydestä stoppareissa ja kaatuvissa aalloissa, vänkäämään suunnasta akanvirtojen kanssa ja kolhimaan kiviä kostoksi aiemmista kerroista. Kenties joku päivä se päätyy merelle asti, ja ties vaikka päättäisi sieltä suunnistaa länteen kotia kohti ja aina Vantaanjokea ylös kotinurkille asti.

Tätä heikkoa toivoa elätellen apea kuljettajamme pohtii onko reissukaveri kuitenkin erehtynyt laskelmissaan ja pompannut joen sijasta jonkin pusikon kätköihin matkan aikana. Tai onko se kenties pudota mätkähtänyt keskelle tietä, josta joku 'ystävällinen' kulkija on sen vienyt parempaan suojaan kauas etsijöiden näköpiiristä, kenties mökkirantaan tai ihan toiselle joelle saakka. Vai onko se peräti onnistunut houkuttelemaan jonkun himokkaan keräilijättären haalimaan itsensä kokoelmiensa kruunuksi, suoraan kärrystä kosken parkkipaikalta. Kuljettajaa kaduttaa nyt kaikki menneinä vuosina kaverilleen aiheuttamansa kolhut: kevättulvien aikaan jäissä ryskäämiset, lumiselta penkalta kylmään veteen hyppimiset, uimahallin hyppytelineillä riekkumiset, sadat eskimokäännökset ja useat sadat puolieskimot, stoppareiden kauhut ja surffiaaltojen etsimisen rasitukset, kolhut eri koskien kivissä, ylitiukat sitomisleikit, kymmenien pyllyjen puhallukset sen penkin herkällä hipiällä, tuhannet kilometrit auton katolla hyttysten tappajana ynnä lukuisat muut hankaluudet eri puolilla Suomea ja vähän Norjassakin. Hän tietää kohdanneensa tässä vertaisensa koskien koluajan ja erämaajokien kävijän. Hän aikoo tehdä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen ystävänsä löytämiseksi, kenties keltaisen lehdistön avulla. Hän toivoo että kunnioitettu kumppani löytää sielulleen rauhan, missä sitten lieneekin. Sillä lopulta jäljelle jää vain tuo - ihmisen ikävä kajakin luo.


Hyvinkään Stopparin kauhukertomuksesta kirjallisesti muotoillut Torkku Mahlakuppi