Cotopaxi

Alkuverryttely

Seuran jäsenet Järvenpään Albatrossi, Porin Karhu ja Suinulan Teräsmies kevyt-seikkailivat Buenos Aires:in kiihkeistä XXX:istä vauhtia hakien Etelä-Amerikassa vuonna 1989. Cuzco:sta Machu Pichu:lle muutaman huipun kautta patikoitaessa kypsyi ajatus, että tänne pitää tulla uudestaan ja kunnon kukkuloita -eikä vain kaksoiskukkuloita- valloittamaan. Vuosien myötä tavoitteiksi muodostui kvartetti Cotopaxi (Ecuador), Chimporazo (Ecuador), Huascaron (Peru) ja Aconcagua (Argentiina). Alunperin “heittona” lähtenyt ajatus alkoi pikku hiljaa tuntua realistisemmalta ja vuonna 1995 ajankohdaksi päätettiin vuodenvaihde 1997-1998.
Jäsen Porin Karhu päätti jossain vaiheessa taktikoida ja keskittää kaiken energiansa PePo:n myöhempään Mont Blanc -retkikuntailuun. Karhun tilalle astui Hyvinkään Punainen Karhu eli Oso Rojo; Oso Rojon taiteilijanimi tosin selkeytyi vasta matkan aikana, mutta tämän ei tule antaa lukijaa hämätä.

Matkaan 05.12.1997

Matkaan lähdettiin Helsingin lentoasemalta klo 13:30 ja viikonpäivähän oli perjantai. Oso Rojo sai mukaansa Tamagotchin matkalemmikiksi, jonka hoivaus ja kasvatus aloitettiinkin hetimiten. Koneen vaihto Amsterdamissa, missä oli useampi tunti aikaa ja käytiin kaupungilla asti. Amsterdamista puuduttava 16 tunnin lento parilla välilaskulla Quitoon, missä olimme paikallista aikaa aamu-yhdeksältä. Itsenäisyyspäivää juhlistimme kajauttamalla ilmoille Porilaisten marssin paikallisessa puistossa.

Quito on noin 2,800 metriä merenpinnasta ja sopi oiwasti korkeaan ilmanalaan totutteluun. Vietimme Quitossa kolme päivää kaupunkiin tutustuen ja tarvikkeita (ruokaa, karttoja, bensaa ym) hankkien. Tamagotchikin lihoi jo 57 kiloon.

Kohti Cotopaxia 09.12.1997

Tiistaiaamuna oli tarkoituksena suunnata kohti Cotopaxia, mutta yöllä Oso Rojo sai ripulin ja näytti jo siltä että joutuisimme lykkäämään lähtöä. Ehkä tämän olisi voinut ennakoidakin, sillä edellisiltana Tamagotchikin oli laihtunut 50 kiloon. Aamun myötä Oso Rojon kunto kuitenkin koheni ja pääsimme matkaan. Aivan 100%:een kuntoon Oso Rojon maha ei kuitenkaan tainnut toipua ennen kuin kotimaassa.
Matkasimme onnikalla n 60 km, minkä jälkeen taksilla n 30 km vuorta ympäröivälle tasangolle, minne pistimme teltan pystyyn pienen järven rannalle. Korkeusasema oli noin 3,800 metriä ja suunnitelmana oli jatkaa aklimatisoitumista päivän verran ennen jatkoa.

Refugio Jose Rivas ja mitenkä sinne päästiinkään 10.12.1997

Hyvin nukutun yön jälkeen teltta purkuun, kamat kantoon ja suunta kohti n 4,800 metrissä olevaa majaa nimeltä Jose Rivas kohti. Kamaa olikin vähintään reippaasti, sillä nyt mukana oli kaikki vermeet; myöhempien nyppylöitten kohdalla saatoimme jättää ylimääräiset tavarat (teryleenit, jatsarit, diskoasut ym) jonnekin hotelliin tms odottamaan. Eli rinkan paino lienee ollut luokkaa 30 kg.
Jose Rivas oli käytännössä lumirajalla ja sinne vei selvä high-way eli vaikka nousua olikin kilometrin verran, niin päivän etappi vaikutti inhimilliseltä. Alkumatka käytiin yhtä matkaa, mutta nousun edetessä wanha intomieli Teräsmies alias Kuskoli nuoruuden innossaan otti harpan käyttöön ja vedätti Jose Rivakselle muut unhoittaen. Vaan eipä ollutkaan Jose Rivaksella saunaa, mitä pistää poikia varten päälle; sen sijaan saunanlämmitysajan jälkeen Albatrossi kiiruhtaa paikalle rinkatta kertoen että Oso Rojolla on ongelmia. Oso Rojon kone oli hirttänyt kiinni pahemman kerran aika lähellä majaa. Teräsmies otti Oso Rojon rinkan ja niin saatiin joukkue majalle.
Oso Rojo oli Jose Rivaksella ollessamme pienessä kuumeessa ja oli selvää, että huiputus pitää hänen suhteensa unohtaa. Käytännössä Oso Rojolla oli lievää vuoristotautia, mitä allaollut mahatauti ei petrannut. Matkan ainana tuli todetuksi että Sveitsin Alppi-maratonin sankarin henkilökohtainen raja on noin 5,000 metrissä, jonka jälkeen ongelmat alkoivat aina vaikka parissa-kolmessa kilometrissä Rojo on kuin vuorikauris.
Herkkyys vuoristotaudillehan on hyvin henkilökohtainen fysiologinen ominaisuus. Tuolloin retkikuntamme ei myöskään tiennyt, että yksi tehokkaimmista lääkkeistä vuoristotautiin on Viagra, se kun laajentaa verisuonia; nykytietämyksellä lääkelaukkumme sisältö olisikin monipuolisempi. Tiettävästi lääkkeen annakoiva käyttö merenpinnan tasolla ei kuitenkaan lisää valmiuksia vuoristo-olosuhteisiin.

Huiputus 12.12.1997

Välipäivä nestehukkaa paikkaillen ja Seitsemää Veljestä lukien; Oso Rojo punkan pohjalla riutuen. Alkuillasta nukkumaan ja ylös puolen yön heiteillä. Pikainen aamiainen ja Albatrossi/Teräsmies-duo matkaan n klo 01.
Ensimmäiset sadat metrit “kuivalla maalla”, jonka jälkeen jääraudat kiinni ja lumelle/jäälle. Alussa oli kuutamo ja hyvä näkyvyys, mutta tunnin-parin päästä veti pilveen ja näkyvyys ilman lamppuja oli lähes nolla. Auringonnousun aikoihin (n klo 05-06) alkoi myös seljetä ja loppu päivä oli hienoa auringonpaistetta. Yöllä oli hiukan pakkasen puolella eli keli hyvä; lopussa alastullessa jo turhankin lämmintä (pehmeätä).
Matka ylös tasaisen jyrkkää nousua, jossa selkeä polku, sillä uutta lunta ei ollut vähään aikaan tullut. Aivan alkua lukuunottamatta koko matka kuljettiin köysistönä ja muutamassa kohdassa varmistellen.
Matkalla Teräsmiehellä oli jossain vaiheessa pientä päänsärkyä, joka meni tabulla ohi. Albatrossilla oli ennen huippua huonompikin olo eikä takaisinkääntyminen ollut kaukana. Loppujen lopuksi parivaljakkomme saavutti huipun n klo 08. Korkeuttahan nyppylällä on, lähteestä riippuen, 5,897 – 5,911 m.
Alas tullessa päivä lämpeni nopeasti ja lopussa keli alkoi olla liiankin pehmeätä. Aivan lopussa lumi pettikin Teräsmiehen alta ja hän lähti laskeutumaan suunniteltua nopeammassa tahdissa, mikä kuiten tyssäsi pian köyteen, jonka toisessa päässä oli Albatrossi varmana kuin kallio. äkkipudotusta ei tosin edessä olisi ollut, mutta olisipa siinä muutama kuhmu voinut tulla ilman varmistuksia.)

Pistimme kamat kasaan ja kävimme saman tien alaspäin. Tasangolta taxilla Ambatoon, mistä Riobambaan. Tässä tapauksessa “taxi” lokalisoitui avolavaksi, minkä lavalle rinkat ja parempikuntoiset Albatrossi & Teräsmies; Oso Rojo pääsi pelkääjän paikalle. Alaspäin mennessä sekä Albatrossin että Oso Rojon kunto nousi siinä tahdissa kun korkeusviisari laski ja Riobambassa (n 2,750 m) miehistömme alkoi olla taas normaalissa huippuvireessään.
Seuraavana päivänä Riobambassa jo kevyttä lenkkeilyä ja illalla kukkotappeluihin, mutta niistä seikkailuista enempi muilla foorumeilla…

Chimborazo

Aqua, por favor sanoi Luis 15.12.1997

Parin huilipäivän jälkeen jätimme ylimääräiset tavarat hotelliin ja otimme taxin kohti Chimborazonperusleiriä. Saatiinkiin varsinainen Pullman, tarkemmin sanoen taksimies Luis ja hänen uudenkarhea Volvo 240 -farmariautonsa. Noin tunnin leppoisan luksuskyydin jälkeen Luisin Volvo alkoi kuitenkin yllättäen köhiä ja jouduimme pysähtymään 3-4 kertaa, jolloin Luis pääsi osoittamaan oiwat autonkorjaajan taitonsa.
Matkan lupsakasti jatkuessa Ecuadorin infrastruktuuri kuitenkin petti sen verran, että taksimme jäi kaksi kertaa kiinni tien huonompiin kohtiin, joita tyhmempi olisi saattanut savivelleiksikin kutsua. Onneksi Volvon takavetoa saatiin avittamaan 3 paria härmäläisiä reisilihaksia.
Matkan lupsakasti jatkuessa kävi kuitenkin niin hassusti, että Luisin Volvo otti ja alkoi keittämään n 4,450 metrissä. Onneksi olimme varautuneet runsain juomavesivaroin ja tarjottuamme Volvolle muutamat huikat pääsi matka taas jatkumaan.
Matkan lupsakasti jatkuessa sattui kuitenkin, että Luisin Volvo alkoi keittämään uudestaan. Luis osoitti oiwan adaptiivisuutensa olosuhteisiin todeten tyynesti: “Aqua, por favor”. Volvoa hetken juotettuamme ja 10 minuuttia odoteltuamme pääsimmekin taas jatkamaan matkaa -lupsakasti naturalmente.
Näin pääsimme siis alimmaiselle majalle n 4,800 metriin hämmästyttävän vaivattomasti. Valitettavasti autotie loppui kuitenkin tähän, joten jouduimme hyvästelemään uskollisen kuljettajamme Luisin; jos tietä olisi vain riittänyt, niin ei ole epäilystäkään ettemmekö olisi jatkaneet luksus-kyytiämme korkeammallekin!

Cotopaxin kokemuksista mielestämme viisastuneina päätimme käyttää useampia päiviä aklimatisoitumiseen. Pistimme telttamme majan läheisyyteen, missä olimme kaksi yötä. Sää oli pivinen ja sumuisa/sateinen; so. ei kunnon yöpakkasia eikä hyvä keli huipulle nousuun.

Perusleiriin Edward Whymperille 18.12.1997

Siirryimme seuraavalle majalle n 5,000 metriin, joka ei kovin kaukana ollutkaan, mutta olipahan lumirajan toisella puolella. Tämä Edward Whymper:in maja oli “perusleiri”, jossa valtaosa kiipeilijöistä majaili; me tosin teltassa majan vieressä. Sää edelleen pilvinen ja harmaa.

Yöllä lähdimme tekemään harjoitusnousun rapian tunnin matkan päässä olevalle Whymperin Neulalle (Aguja de Whymper). Sää oli vaihtumassa: lämpötila oli jo hiukan pakkasen puolella ja taivas lähes pilvetön. Etäisyydessä näkyi kaupunkien valoja ja taivaanrannassa salamoi lähes koko ajan; kun vielä kuun ympärillä näkyi täysympyräinen halo, niin eipä ollut maisemissa valittamista.
Vaikka Oso Rojo olikin hyvässä kunnossa, niin varsinaista rakastumista Chimborazon massiiviin ei tapahtunut ja hän alkoi epäillä osallistumistaan huiputusyrityksiin.
Olimme takaisin majalla n klo 03 ja kävimme takaisin nukkumaan.

Sankarimme original Routella 19.12.1997

Päivä aukeni mitä hienoimpana: aurinko paistoi ja lämmintä oli. Alepan muovikassi alustana Albatrossi ja Teräsmies organisoivat ensimmäiset Ponnistuksen Lasten Olympialaiset lajeina pulkkamäki. Oso Rojo vastasi kyökkipuolen rasvattua salamaa muistuttavasta kypsennystehosta kielen vievine “hyytelö”-jälkiruokineen.

Albatrossi ja Teräsmies lähtivät nousemaan Whymperin ensinousussaan käyttämää reittiä, ns Original Routea, jonka alkuosuuden olimme jo edellisyönä verrytelleet. Chimborazolle, joka on muuten kauimpana maapallon keskipisteestä oleva vuori, johtaa majalta kolme perusreittiä: Original Route, nykyään yleisin Normal Route sekä erittäin vaatima Direct Route suoraan “riittävän lähellä” pystysuoraa olevaa jäätikköä. Palpaatiotutkimuksillamme olimme arvioineet Original Routen selvimmäksi ja helpoimmaksi vaihtoehdoksi -vaan kuinka väärässä olimmekaan…
Sää oli oiva: pilvetön kuutamo ja pakkasta alimmillaan viitisen astetta, joten hanki kantoi hyvin. Ensimmäiset pari tuntia menivät hyvin, joskaan kunnon polkua ei ollut eli reittiä ei selvästikään oltu kovin paljoa kuljettu. Jonkin verran Whymperin Neulan jälkeen nousu alkoi jyrketä: härmän miehethän eivät moisesta järkkyneet, vaan jatkoivat matkaa terhakkaasti, sillä eihän tässä mitään Veikko Gustafssonin tapaisia tasaisen maan kiipeäjiä oltu!
Jossain vaiheessa jyrkkyyttä oli jo niin paljon, että duomme päätti alkaa etenemään varmistuksilla, mikä luonnollisesti hidasti etenemistä melkoisesti. Näin jatkettiin ehkä 1,5 tuntia, jolloin oli pakko todeta että tällä menolla ei huipulle kerta kaikkiaan keritä säällisesti, sillä oltiin vasta arviolta 5,800 metirssä. Eli lomps, lomps alaspäin.
Sinällään sääli sillä keli oli optimaalinen ja miehetkin kunnossa; hyvänä aklimatisoitujana entuudestaankin tunnettu Teräsmies arvioi jopa olevansa jo “täydessä iskussa” eli käytännössä täysin aklimatisoitunut. No, “aamuhan oli vielä nuori” eli alastullessa oli hyvää aikaa nauttia maisemista ja ottaa valokuvia; huiputuksen epäonnistumisesta huolimatta tunnelma oli korkealla (tarkemmin sanoen n viidessä ja puolessa kilometrissä).
Hiukan alempaa oli helppo nähdä virheemme: jyrkimmän nousun alkaessa olisi pitänyt kääntyä vasemmalle eikä jatkaa suoraan. Jälkien ja selkeitten “maamerkkien” puutteessa se ei vaan ollut niin helppoa…

Koko pataljoona Normal Routella 20.12.1997

Toiseen huiputusyritykseen saatiin Oso Rojokin mukaan, vaati tosin pientä houkuttelua. Sää ei ollut aivan niin perfecto kuin edellisyönä, mutta ei mitään valittamistakaan. Aivan alussa oli pieni -max 10 m nousua- mutta lähes pystysuora rypistys, jota olimme etukäteen pelänneet. Pelkomme osoittautui kuitenkin turhaksi ja pääsimme siitä “lähes heittämällä”. Sen jälkeen vähän matkaa lähes tasaista, jonka jälkeen alkoi tasaisen tappava nousu: ei mitään teknistä kiipeämistä eikä varmistuksia vaativaa, mutta tarvittaessa hyydyttävää. Ja niinhän siinä kävi, että Oso Rojon moottori alkoi osoittamaan samoja merkkejä kuin Luisin Volvo ja n 5,700 metrissä jouduimme toteamaan että huipulle ei ole asiaa. Lops, lomps ja sillain.

Muonavarat ja aikataulukin alkoivat jo painaa, joten jouduimme jättämään Chimborazon odottamaan seuraavaa kertaa ja suuntasimme takaisin Riobambaan.

Huascarán / Huayna Potosí

Alkuräinen suunnitelmamme oli käydä seuraavaksi Perun korkeimman vuoren Huascaránin (6,788 m) kimppuun. Olimme kuitenkin kuulleet, että siellä oli satanut poikkeuksellisen paljon lunta, minkä seurauksena oli ollut lumivyöryjä ja lyhyellä ajalla 14 kuolonuhria. Alkoi myös näyttää siltä, että pääsy vuoren läheisyyteen julkisilla kulkuvälineillä olisi “sangen haastavaa”, mikä aiheuttaisi joko aikataulullisia tai taloudellisia haasteita. Arvioimme myös että andinistimme olisivat tarvinneet avukseen oppaan, minkä ad hoc -rekrytointi joulun aikaan ei ehkä olisi itsestäänselvyys. Päätös oli loppujen lopuksi helppo ja yksimielinen: Huascarán jätetään väliin ja yritetään kehittää jotain vaihtoehtoista aktiviteettia.

Jatkoimme matkaa yö-onnikalla Kohti Lojaa ja siitä edelleen Perun Rajalle Macaráan. Vaikka maa ensin pysyikin samana, niin tuntui kuin oli tultu toiseen maahaan, kun laskeuduttiin merenpinnan tasolle: ilma muuttui kuumemmaksi ja kosteaksi raikkaan vuoristoilman vastapainoksi ja tuntui, että samalla muuttui moni muukin asia -ja miehistömme mukaan pääsääntöisesti huonompaan suuntaan. Emme myöskään halunneet menettää saavuttamaamme aklimatisoitumista, joten tavoitteena oli päästä takaisin ylös mahdollisimman nopeasti, mikä tarkoitti lentämistä nysse-kyytien sijaan.
Kävellen rajan yli Peruun, mistä saimme pian “lifti-kyydin” lähimpään kapunkiin Sollanaan. Sollanasta melkoisen sekalmelka-härdellin keskeltä onnistuimme pääsemään Piura:an vievään pikkubussiin. Piuran onnikka olikin varsinainen “Piuran bussi”: n 45 km:n matkan päätteeksi -sopivan bussin lähdettyä- huomioimme että katolla olleissa rinkoissa oli käynyt orava tai bussin apumies. Loppusaldona oli, että Albatrossin rinkasta vietiin Goretex-takki ja Oso Rojolta bensakeittimen sisuskalut; Teräsmieheltä ei mitään, mutta siinähän sitä olikin! Varsinkin kun oli selvää, että korvaavien tavaroitten hankkiminen kyseisestä maanosasta olisi vähintäänkin vaikeata. Kehitysyhteistyöhön positiivisesti suhtauneina toivomme kuitenkin, että North Facen GOretex-takki ja puolet bensakeittimestä osoittautuisivat hyviksi hankinnoiksi Piuran viidakoissa.
Matkallamme syntyi useitakin peräkyläläiseen kieleen jääneitä termejä: “Taxikuski Luis”, “Piuran bussi”, “Cuzcon pihvit”…

Piura:ssa suuntasimme samantien matkatoimistoon, mistä saimme seuraavalle päivälle lennon Lima:an, josta yhtä päivää myöhemmin Cuzcoon. Limassa pesetimme vaatteemme hotellin pesulassa, mikä raikasti ilmapiiriä huomattavasti. Oso Rojo kantoi kortensa kekoon kehitysyhteistyö-talkoissa lahjoittamalla rannekellonsa paikallisen nuorison käyttöön.
Kolmen tasankoratapäivän jälkeen miehistömme oli sangen kypsä lentämään Cuzcoon (3,300 m), jonne päästiinkin jouluaaton iltapäivällä. Joulupäivänä kävimme Machu Pizzulla, jossa Teräsmiehellä oli vuorostaan epäonnea: kamera otti ja hajosi, josta tosin ei voinut syyttää kuin miestä itseään. Joulupäivän kruunasi jouluillallinen: pihvejä “Cuzcon tapaan”. Matkavarustuksessamme ei valitettavasti ollut Michelinin ravintolaopasta, mutta Cuzcon pihvipaikan tähdistön arvioimisesta selvisimme oppaattakin.
Ja jouluna myös juhlittiin Elämän Vedellä, mutta mitähän sitä juhlittiinkaan?…?

Tapaninpäivänä jatkoimme matkaa junalla Puno:on Titicaca-järven rannalle. Tai ainakin tarkoitus oli mennä junalla, mutta Juliaca:ssa hiilet loppui, veturi leikkasi kiinni tai jotain muuta triviaalia ja loppumatka taittui pienen ihmettelyn jälkeen onnikalla.
Elämään on jäänyt kohtaamamme viiksekkään tiikerinmetsästäjän lähes mattinykäsmäinen kommentti: What the hell! It’s only money; you can always earn it.

Punossa kävimme kelluvilla saarilla (Las Islas Flotantes). Oiwallinen kahden ruokalajin päivällinen noin neljällä markalla per naama kruunasi päivän.
28.12 Jatkoimme onnikalla La Paz:iin. Matkalla pysähdyttiin Copacabana:ssa, missä oli aikaa ja hyvä paikka käydä suorittamaan kauan itseään odottanut perhostelu Titicaca-järvessä.
29.12 Käytimme päivän asioiden sitä sun tätä La Paz:issa: ylä-vuoristotakki mallia anorakki Albatrossille (keitintä ei löytynyt), lennot Santiago de Chile:en ja opas, joka veisi meidät lähimpänä olevalle nyppylälle Huayna Potosílle

Huayna Potosín perusleirille 30.12.1997

Oppaamme Bernardo Guarachi pyysi ihan hyvää länsihintaa eli paikallisesti kuukauden palkan hommasta, mutta vaihtoehtomme olivat vähissä. Kaveri oli kyllä kokenut: käynyt Makalulla ja tulisi käymään Everestilläkin ensimmäisenä bolivialaisena ja ensimmäisenä Etelä-Amerikan alkuperäisintiaanina. Aamulla menimme Bernardon maastoautolla vuoren juurelle n 4,700 metriin, minne Oso Rojo jäi pitämään vartiota ja hankkimaan taitelijanimeään. Rinkat kantoon ja ensimmäiset pari tuntia ikävää kivikkoa. Taukoja ei pidetty ja edettiin suht hyvää vauhtia; Bernardo taisi vähän testata turisteja ja jäätikön reunalle päästyämme totesi että pojathan taitaa olla ihan hyvässä kunnossa 😉
Jatkoimme pari tuntia jäätikköä, joka nousi aika jyrkästi, mutta köysistönä emme kuitenkaan liikkuneet. Pysähdyimme “laaksoon” n 5,500 metriin, minne pystytimme teltat; tässä vaiheessa kello oli n klo 15. Iltaseitsemältä nukkumaan.

Huayna Potosílle 31.12.1997

Teräsmiehelle osui huono päivänsä ja yöllä häntä vilutti ja nukkui huonosti. Särkylääkkeellä olo koheni ja vaikkei ruoka paljon maittanutkaan, niin hän päätti kuitenkin lähteä matkaan.
Herätys oli puoli kolmelta ja matkaan lähdettiin vähän aamu neljän jälkeen. Alku oli tasaista, mutta sitten oli edessä arviolta 20 metrin käytännössä pystysuora nousu, mutta oppaan kanssa siitä päästiin: Bernardo ensin ja miehemme sitten perässä ylävarmistuksella.
Tämän jälkeen alkoi tasainen nousu. Alun hyvä sää alkoi nopeasti huonontua: lunta alkoi sataa ja näkyvyys tippui muutamaan metriin. Ilman vuoren tuntevaa opasta vuorelle ei olisi ollut mitään asiaa muutenkaan, mutta ei varsinkaan tässä säässä.
Teräsmiehelle alkoi matkan teko tökkiä tosissaan ja vauhtia jouduttiin hidastamaan. Jossain vaiheessa Teräsmies alkoi olla niin ruosteessa, että ehdotteli jo oppaalle takaisin kääntymistä: opas kuitenkin totesi, että matkaa on vain puoli tuntia. Pieni tauko, särkylääkettä, mehua ja vähän suklaata saivat miehen sen verran piristymään että matkaa jatkettiin.

Loppuosuus oli melko jyrkkää, ei kuitenkaan teknistä kiipeämistä. Aivan lopussa mentiin jonkin matkaa harjannetta ja “harrastelijoitten huipun” saavutimme vähän klo kahdeksan jälkeen. Todellinen huippu ei ollut kuin ehkä 50 metrin päässä ja 10 metriä ylempänä, mutta väli oli kapeata harjannetta, jonka molemmin puolin lähes pystysuora pudotus. Eteläinen huippu virallisesti 6,088 metriä, joten olimme arviolta 6,070 – 6,080 metrissä.
Ylös päästymme ilmakin kirkastui ja pohjoiseen avautui hienot näkymät Cordilleran Real:ille ja Titicaca:lle päin.
Vuosi päättyi hienosti Albatrossin ja Teräsmiehen ensimmäiseen kuusitonniseen!

Alan mennessä keli huononi taas ja Albatrossin johtaessa joukkoa käännyimme väärään suuntaankin, jälkiä kun ei enää näkynyt. Lumi pysyi kuitenkin kovana ja pääsimme alas nopeasti. Pistimme leirin nopeasti kasaan ja jatkoimme saman tien alas. Loppu jäätikkö oli ikävämpää, sillä lumi oli jo pehmeätä; myös kivikko oli sangen epämukavaa taivaltaa.
Oso Rojo tuli tuli lumirajalle vastaan ottaen kantamuksia harteilleen, mikä apu olikin tarpeen. Alhaalla Oso Rojoa viihdyttänyt -vai oliko se toisin päin- erittäin ystävällinen paikallinen perhe otti meidät vastaan. Ja se miten Oso Rojo taiteilijanimensä sai eli ansaitsi selviääkin niiltä yllämainituilta muilta foorumeilta…

Leiriä purettaessa saimme opas Bernardon kulmakarvat kohoamaan ympäröivien vuorten malliin keräämällä kaikki omat roskamme -ja vähän muittenkin- ja tuomalla ne alas. Sois tontos, Gringos Locos.
Ilmeisesti ympäristötietoinen raivaussahatyöskentelymme asenteiden umpipöheikössä on kuitenkin tuottanut tulosta, sillä Albatrossi on myöhemmillä Bolivian retkikunnillaan observoinut roskien keräämisen olevan suorastaan kansalaishyveen nykyään.

Palasimme La Paz:iin, jossa Teräsmiehen epähyvä olo jatkui lievän kuumeen ja mahataudin merkeissä. Ilta kymmenen jälkeen sankarimme siirtyivät sänkyyn ottamaan uutta vuotta vastaan.

Aconcagua

Mendozaan lupia ja kamoja hankkimaan

Uudenvuoden päivänä aikainen herätys ja lento Arica:n kautta Santiago de Chileen. Linja-autoasemalta liput seuraavan päivän onnikkaan kohti Mendozaa. Strategia siis vanha tuttu eli mahdollisimman lyhyen aikaa alailmoissa.
Teräsmiehellä maha kuralla, mutta ei enää kuumetta.
Santiagosta on ihmisten mieliin jäänyt elämään Oso Rojon sanat andinistiemme puiston penkillä istuessa: “Ei me taideta ihan normaalilta näyttää, kun toikin jätkä kattoo meitä kuin apinoita Korkeasaaressa.”

Seuraavana päivänä onnikka Mendozaan, Argentiinan puolelle. Matka kesti rapian 7 tuntia ja meni Puente De Incan kautta solan ollessa n 3,150 metrin korkeudessa. Argentiina oli tuohon aikaan yksi maailman kalleimmista maista ja sen saimme tuta: Aconcaguan kiipeilyluvat 120 $ / nenä, Kuskolille termari 71 $, Kuskolille aurinkolasit (Riobambassa hävinneitten (/varastettujen) tilalle) 110 $, kaasukeitin 40 $…
Albatrossi jatkohyödynsi aiemmalla matkalla varastetun tilalle Buenos Airesista ostamaansa Aconcagua-tason makuupussia, joten sekin puoli oli yhtä eteläamerikkalaisessa järjestyksessä kuin gotetex-takki ja bensa-keitin.
Kuulimme että yksi kiipeilijä olisi juuri kuollut Aconcagualla, mutta olisikin ensimmäinen uhri aikoihin…

03.01 Käytiin ruokaostoksilla Aconcaguan reisua varten ja illalla juhlittiin Oso Rojon syntymäpäivää, mihin osallistui myös hotelli-kämppiksemme jenkki-David. Teräsmiehen mahakin alkoi olla täydessä toimintakunnossa.

Kohti Aconcaguaa 04-05.01.1998

Aamulla otimme onnikan Puente de Inca:an, missä olimme n klo 11. Jätimme ylimääräiset kamat paikalliseen retkeilymaajaan -mukaan lukien jääraudat ja hakut, joita ei pitänyt tarvittavan-, pakkasimme ja lähdimme matkaan n klo 13. Lähtöpisteen korkeusasemaksi kirjattiin 2,719 m.
Tavaroita olisi voinut kuljetuttaa myös muuleilla, mutta tähän eivät puritaaniset andinistimme sortuneet.
Reitti Aconcaguan perusleiriä kohti kulki pitkin joenuomaa, joka tähän vuodenaikaan oli lähes kuiva. Polku nousi hyvin hitaasti, mutta tasaisen varmasti. Välileirissä huastelimme espanjalais-argentiinalaisen retkikunnan jäsenten kanssa, joitten motto on kaivertunut ihmiskunnan andinistieliitin mieliin: “first Aconcagua, then hot woman in Buenos Aires”.
Kahden päivän patikoinnin jälkeen olimme lähes perusleirissä eli noin 3,700 metrissä. Vastatuuli puhalsi vähintäänkin reippaana käytännössä koko ajan. Alkuperäisenä ajatuksena oli mahdollisesti edetä jo perusleiriin Plaza de Mulas:iin asti, mutta kun kiirettä ei ollut, niin jäimme yöksi alemmaksi.
Oso Rojo oli paremmassa kunnossa kuin kertaakaan matkan aikana ja vedätti kuin aropupu. Toiveessa oli, että jospa hän tällä kertaa pääsisi yrittämään ylöskin asti.

Plaza de Mulas:iin 06.01.1998

Joukkueemme pääsi vaihteeksi “oikeisiin töihinkin”, kun noustiin Aconcaguan perusleiriin Plaza de Mulas:iin n 4,200 metriin. Plaza de Mulas paljastui varsinaiseksi cityksi, jossa oli telttoja varmaan satakunta ja sieltä olisi voinut ostaakin jotakin. Härmän äijät ahdistuivat urbaanista menosta niin paljon, että totesivat yhden yön saavan riittää.

Kondorinpesään 07-08.01.1998

Nido de Cíóndores -n 5,400 m- on paikka, mistä useimmat lähtevät jo yrittämään suoraan huipulle. Tasaisen tappava nousu sinne vei miehistöltämme runsaat kuusi tuntia elikkä mentiin taas maagisen viiden tonnin rajan yli: nyt se tuli viimeistään selväksi että Hyvinkään Sveitsin alppiolosuhteet eivät ollet koulineet Punaista Karhua yli viiden tonnin olosuhteisiin eli Karhun kone alkoi taas tökkimään.
Nido de Condor oli jo lähempänä suomalaista maaseutukeskusta: luokkaa 15 – 20 telttaa. Paikalla oli myös n 15 hengen norjalaisryhmä.
Vettä ei ollut, mutta puhdasta lunta riitti sulatustarpeiksi. Tuolloin saattoi maastosta vielä etsiskellä monttua tarpeilleen, mutta 2000-luvun andinistit saavatkin luvan kantaa jätteenstä takaisin.
Ilma oli hieno ja maisemat kerrassaan upeat: lumihuippuisia vuoria ympärillä lähes silmänkantantamattomiin ja suurin osa alempana.

Vietimme lepopäivän Nido de Cíóndores:issa. Yöllä kelikin oli jo vähän reippaampaa: mittarimme mukaan alimmillaan ulkona -14.1 C ja teltassa -11.0 C. Aamiaisesta huolehtii -kuten telttaillessamme useimmiten muutenkin- Punainen Karhu, joskin tällä kertaa huippukokkimme ei ollut aivan tyytyväinen suoritukseensa: “Kotona en tätä kyllä antaisi koirallekaan…”.

Päivän aikana pohdittiin “ratekiaa”. Etukäteen olimme ajatelleet mennä teltan kanssa vielä pykälän ylemmäksi “Berliiniin” ja sieltä sitten huiputtamaan. Päätimme kuitenkin yrittää suoraan huipulle jo Nido de Cíóndores:ista. Näin näyttivät tekevän useimmat muutkin ja varpaissa alkoi olla sellainen kutina, että viime päivien loistava sää saattaisi kääntyä pian huonompaan suuntaan. Totesimme myöskin ruokavaratilanteemme tukevan nopean etenemisen ratekiaa.
Pääreitti huipulle oli lumeton eli sen puolesta lähes “lenkkari-keli”. Koska myöskään jyrkkiä nousuja ei ollut tiedossa, niin hakut ja jääraudat oli jätetty Puente de Incaan. Aconcaguan massiivin lähes täydellinen lumettomuus jäi jossain määärin arvoitukseksi, olivathan ympäristön lähes kaikki selvästi matalammat huiput lumipeitteisiä; vuortahan pidettiin aiemmin tulivuorena, mikä selittäisi asiaa, mutta nykyään Aconcaguaa ei lasketa tulivuoreksi.

To the Peak and Beyond 09.01.2008

Yöllä oli pakkasta ulkona alimmillaan -14.9 C ja teltassa -10.1 C. Herätys oli kello 05:00, mutta veden sulattelu ym. aamutoimet veivät kuitenkin aikaa niin kosolti, että pääsimme liikenteeseen vasta klo 08:00. Punaisen Karhun kunto oli huonontunut (turvotusta silmien alla ym.): muu ei auttanut kuin pari diureettia poskeen ja mies lähti varatelttamme kanssa alas Plaza de Mulas:iin.
Teräsmies oli voimissaan eikä Albatrossikaan paljoa valittaa voinut, joten matkaan käytiin pikkureppujen kanssa reippaasti ja Berliinissä oltiin tunnissa, sen jäkeen “rastipisteinä” White Fork ja Independencia. Independencian jälkeen pääsimme Nido de Cíóndores:istakin hyvin näkyvään “poikkikulkuun”: nousua ei paljoa ollut, mutta tuuli oli erittäin kova. Onneksi aurinko paistoi ja lämpötila oli varmaan jo aika lähellä nollaa.
Viimeiset sadat metrit oli La Cataleta: todella ikävää irtokivikkoa, samalla myös melkoisen jyrkkää nousua. La Cataletan lopussa. Viimeisen tauon jälkeen, Teräsmies intomielisteli hiukan reippaammin ollen huipulla n klo 14:35 Albatrossin seuratessa ehkä warttia myöhemmin.

9 Vuotta aiemmin syntyneet unelmat oli saavutettu ja tunteet sen mukaiset.

Huipulla tuulee

Pian huipulle päästyämme pilvet alkoivat kerääntyä ja näkyvyys huonontua. Tuntia -viimeistään kahta- myöhemmin olisi saattanut jo olla liian myöhäistä huipulle nousemiseen. Alas lähdettyämme alkoi pian sataa lunta ja keli huonontua.
Alas mennessämme törmäsimme pariin argentiinalaiseen kaveriin, jotka olivat täysin sippi (eivät olleet päässeet huipulle). Otimme kaverit peesiin, josta saattaa tuossa tilanteessa olla paljonkin apua: jossei muuta, niin oikealla reitillä pysymisessä.
Vähän myöhemmin löydettiin kolmas aivan väsynyt argentiinalainen, mutta nyt olikin eri sarjan kaveri: entinen “guarda-parque”, joka oli ollut etsimässä -ja löytänytkin- kuusi päivää aikaisemmin kadonnutta kiipeilijää. Menehtynyt kiipeilijä oli yrittänyt ylös ns. originaali-reittiä, mitä Zurbriggen nousi vuorelle vuonna 1897, ja pudonnut; kyseessä ei ole ns. adidas-reitti. Yllätys ei ole, että kaveri oli korealainen. Hän oli ymmärtääksemme ensimmäinen uhri kaudella, mutta tämän jälkeen ennen kauden loppuja uhreja oli tuleva melkoisestikin -osin kiitos huonon sään.
Matka alas eteni aika hitaasti, sillä argentiinalaisten vuoksi jouduimme pitämään useita taukoja. Lumisade sentään loppui jossain välissä. Perillä Kondorinpesässä oltiin klo 18:30 eli aikaa kului 12,5 tuntia.
Koska valoisaa aikaa vielä oli, niin päätimme pikaisen juomatauon jälkeen pistää teltan kasaan ja käydä alas Plaza de Mulas:iin, jonne pääsimme pikamarssia alle kahdessa tunnissa. Pistimme teltan pystyyn ja etsimme Punaisen Karhun, joka oli jo suht hyvässä kunnossa.

Puente de Inca:an 10.01.2008

Nukuimme pitkään ja kamojen kasaamisen jälkeen pääsimme liikenteeseen vasta n klo 12. Onneksi tuuli ei ollut kääntynyt eli jokiuomassa oli nyt takana mukava myötätuuli. Ja Oso Rojo oli taas vedossa viipottaen välillä reilusti muun miehistön edellä -voimissaan oli taas myös Oson mahatauti, mutta siihenhän oltiin jo lähes totuttu. Tavoitteena oli mennä Confluencia:an (3,300 m), missä olimme ollet menomatkalla ensimmäisen yön, mutta into oli sellainen että vedätimme pikamarssia Puente de Inca:an asti ollen perillä klo 21:30. Loppumatkasta Teräsmies kärsi pahoista rakoista, mutta se ei menoa paljoa haitannut tässä vaiheessa.
Puente de Inca:ssa teltta pikaisesti pystyyn ja sitten kuumiin lähteisiin, missä lilluttiin tunnin verran. Bueno, bueno!

Cotopaxi:lla oli täysi kuu ja nyt kuu alkoi olla taas täysimmillään. Takana kuunkierto unohtumatonta eloa.

Seuraavana päivänä “ei niin reippaat” veikkomme (paitsi Oso RojO) raahautuivat kilsan-parin päässä olevalle tulliasemalle, josta hyppäsivät Santiago de Chile:en vievään onnikkaan. Edessä oli muutaman päivän yhteinen lomailu Chilessä, minkä jälkeen Punainen Karhu teki paluun Suomeen (ja mitä uutisia odottikaan!…!) kun taas Albatrossi ja Teräsmies menivät kahden viikon palautumislomalle Yucatanille Meksikoon. Mutta näistä seikkailuista -ja uutisista- enempi niillä muilla foorumeilla…
Entäs Tamagotchi? -Hengissä pysyi Suomeen asti.