Viikonloppu oli päätetty aloittaa varhain lauantaiaamuna etukäteen helpommaksi tiedetyllä rullaluistelulla. Päivä alkoi kuitenkin sateisena ja starttia lykättiin klo 11:een. Reitiksi valikoitui sopivan tasainen, mutta maisemallisesti riittävän vaihteleva 15 km pyörätie, jonka puoliväliin perustettiin huoltoleiri, so. pysäköitiin auto huoltoaseman pihaan. Molemmat vetivät luisteluosuuden raakana, sauvojen käyttö säästettiin sunnuntaille ja hiihto-osuudelle. Alkumatka mentiin tunnustellen ja tekniikkaa hioen. 40 km kohdalla kaksikon tiet erkanivat erilaisten huoltotaktiikoiden seurauksena: Susi päätti tutustua paikallisen konditoria-kahvilan antimiin, Puhuri jatkoi matkaa ihan omalla reseptillään: neste ja kofeiini Pepsi Maxina, energia domino-kekseinä. Päivän aikana ensimmäistä kului n. 4 litraa, jälkimmäisiä pari tuubia.

Tavoitteena ollut 100 km saatiin täyteen alkuillasta normaalin työpäivän puitteissa. Vaikka olo muistuttikin jossain määrin Kai Watkinsonia (pieni kesäpähkinä musiikin ystäville), päivästä selvittiin kunnialla ja seuraavan päivän taipaleeksi veikkailtiin 10 tuntia. Molemmille yksi Satakerta-piste.

Liekö lauantai-illan palauttelu ja tankkaus onnistunut yli odotustenkin, koska vielä nukkumaan mennessä uhottu klo 5 herätys venähti muutamankin tunnin pitkäksi. Startti taas klo 11 jälkeen. Kun hiihtelyn jälkeen oli vielä tiedossa 600 km kotimatka, oli sovittu että auto starttaa viimeistään klo 18. Tässä vaiheessa molemmilla kajasti harvinainen järjen valo ja 100 km tavoitteesta päätettiin suosiolla tinkiä. Todettiin, että hiihdetään mitä ehditään ja mikä hyvältä (?) tuntuu.

Susi taktikoi Puhurilta heti alussa pois mahdollisuuden peesihyötyyn palaamalla sadan metrin jälkeen kääntämään sauvanpiikin oikein päin huoltoaseman miestenhuoneen käsienkuivauspuhaltimen avulla. Muutenkin taktiikoissa ilmeni eroja. Susi luotti edellisen päivän luisteluharjoituksen rohkaisemana vapaan tyylin suksiin, Puhuri väänsi tasatyöntöä perinteisen välineillä. Reitti oli jo edellisenä päivänä tutuksi tullut edestakainen pyörätie, joten varovainen tunnusteluvaihe saatettiin jättää väliin. Hiihto lähti hyvin liikkeelle, aina vastaan tullessa vakuuteltiin homman toimivan. Puhuri laskeskeli että ilman taukoja (!) 100 km kestäisi 7-8 tuntia, aika ei siis riittäisi. Koska tuntui tyhmältä lopettaa vain vähän ennen tavoitetta, uusi tavoite asettui 60 km:iin. Se puolestaan kuulosti kovin lyhyeltä edelliseen päivään verrattuna, joten taukoja ei todellakaan pidetty ja energian tankkauskin jäi aika vähiin. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Runsaan kolmen tunnin ja 50 km pumppaamisen jälkeen vatsalihakset alkoivat muistuttaa olemassa olostaan / puuttumisestaan ikävien kramppien muodossa. Loppui meni niin kuin meni ja GPS:n mukaan 61 km täyttyi ajassa 4 h 15 min. Samaan aikaan Susi ymmärsi nautiskella matkan teosta rauhallisemmin ja tuli samalla 300-kertaistaneeksi elinikäisten rullahiihtokilometriensä määrän (alk. 100 m). Hatunnoston arvoinen suoritus.

Kokonaisuutena viikonlopusta jäi hyvä fiilis ja pieni uhokin. Kyllä sen 100 km rullasuksillakin voi mennä…

Joe Peacemaker III: Make Love – and Guns

Joe on epäuskoinen. Voiko päämajan äijät olla näin taukkeja.

Joe on tilannut viimeisimpään missioonsa ILAV:in, mutta Helsingin satamaan tuleekin kontissa erehdyttävästi vanhaa Citroen Berlingoa muistuttava kulkuneuvo. Se on sisustettu hippityyliin, värikkäät istuinsuojat, niskatukien verhoilut ja kirjailtu koristetyyny hattuhyllyllä tuovat mieleen rättärin.

Lähempi tarkastelu kuitenkin vapauttaa Joen tuskasta. Etupuskurin lähivalot ovatkin naamioidut M134 Minigunin piiput. Kojelaudasta paljastuu jotain aivan muuta kuin tavanomaisia ABS/ESP ym. kytkimiä. Vain Bondilla on autossaan enemmän aseistusta. Mutta sehän onkin satua.

****

Viikkoa aikaisemmin Joe on saanut tiedustelulta Top Priority-viestin; Red Alert. Vihamieliset voimat aikovat iskeä Ruotsiin. Ruotsiin?? WTF… 

Viestin sisältö saa Joen jähmettymään paikalleen. Isku tulisi kohdistumaan Vickanin 36-vuotisjuhliin 14. heinäkuuta Gotlannissa. Koko kuninkaallinen perhe olisi paikalla. Pikku-Estelle vaarassa!!

Kuulkaas röllit. Iskekää vain ydinvoimaloihin, sähköverkkoon, sotilaskohteisiin. Mutta pikkuvauvat jätätte rauhaan. Tai siitä seuraa sellainen vastaisku, ettei teidän kansakuntanne jäännöksiä löydä arkeologitkaan. Sen vannoo Joe käsi sydämellään. Ja sormi rakkaimpansa liipaisimella.

Joe palaa takaisin todellisuuteen, katsoen lempeästi asettaan. AK taitettavalla komposiittiperällä, punapistetähtäimellä, viritetty ja tuunattu parhaimmilla asesepillä. 

This is my rifle. There are many like it, but this one is mine.

AK on helppo, johdonmukainen, luotettava. Luotettavampi kuin useimmat ihmiset joita tapaat elämäsi aikana. Se tekee tehtävänsä, eikä petä. AK ei vikise eikä vingu turhasta. Lunta, vettä, jäätä, mutaa: Bring it on, MF.

My rifle is my best friend. It is my life.

Mutta mikään toimiva suhde ei ole yksipuolinen. AK tarvitsee hellää huolenpitoa ja huomiota. Aikaa ja läsnäoloa. Sitä pitää helliä öljyllä ja säämiskällä. Vaikka AK likaa sietääkin, se pidetään puhtaana. Jokainen hiekanmuru pyyhitään sen pinnalta. Joen AK on jo vanha, naarmuuntunutkin, kovia kokenut. Mutta pintakiilto ei tee asetta.

…I will learn its weaknesses, its strength, its parts… We will become part of each other.

Joe ymmärtää hyvin tämän parisuhteen vaatimukset, ja on siihen täysin sitoutunut.

****

Kolmelta aamulla Helsingissä Joe tapaa Larissan. Larissa on venäläinen moninkertainen vasta-agentti. Niin moninkertainen, ettei Joe enää pysy laskuissa mukana; millä puolella hän taistelee.

Larissa ei juuri puhu eikä pussaa – She’s all business. Larissa kommunikoi lähinnä käsimerkeillä. Nato-käsimerkkejä, viittomakieltä, ja joitakin kansainvälisesti tunnettuja käsimerkkejä. Kehon kielen ilmaisuvoima on yllättävän laaja. Joe on nähnyt kuinka miehiä lakoaa ketoon pelkällä niskan nikkauksella. Larissan seurassa Joe vaistomaisesti käärii vasenta lahjettaan hiukan ylös, jotta pohkeen sisäpuolelle teipattu veitsi olisi nopeammin saatavissa. Tästä naisesta ei koskaan tiedä.

Larissa on hankkinut mukaan muutaman paikallisen agentin Ruotsista. Joe katselee jälleen epäuskoisena edessään olevaa joukkoa. Really?? Ruotsalaisen koulukunnan kasvatit ovat erilaisia. Jokaisesta käskystä ja ohjeesta seuraa kiivas diskuteeraus komentoketjun moraalisesta oikeutuksesta ja ryhmädemokratiasta.

Näidenkö kanssa pitäisi Gotlanti valloittaa?

Joe kuitenkin tyytyy osaansa. Ruotsalaiset ovat epäortodoksisella tyylillään onnistuneet välttämään sotimista omalla maaperällään vuosisatoja, ja samaan aikaan vaurastuneet muiden sotimisesta. Siinä on sellainen suoritus jota kannattaa katsoa silmä kovana ja kunnioituksella, oppia ottaen.

Make love – and guns. Ruotsalaiset ovat vain älykkäämpiä kuin muut.

****

ILAV ja iloinen seurue matkaavat incognito ruotsinlaivalla Tukholmaan. Matkalla Joe tarkkailee ympärillään tavallisia ihmisiä. Näin tavallisia ihmisiä hän ei ole nähnyt aikoihin.

Minkähänlaista mahtaa olla tavallinen elämä.

Joen missio maailmanrauhanturvaajana on hänen elämänsä. Jatkuva valmistautuminen ja varuillaanolo ei jätä tilaa pohtia tavallisten ihmisten murheita; kodin koriste-esineitä, tai että paljonko kantaisi viinaa lautalta kotiin. Taistelija tapaa työssään yleensä muita taistelijoita, ja osan heistä vain hetken aikaa tähtäimen ristikossa.

****

Tukholma – tuo upea kaupunki. Joe rakastaa Ruotsia ja ruotsalaisia. Hän aikoo eläkepäivillään hankkia Ruotsin kansalaisuuden. Joe tietää Tukholmassa muutaman autotallin missä passihakemukset käsitellään nopeasti.

****

Joe suorittaa ryhmänsä kanssa maihinnousun Gotlannin pystysuorille kalliorannoille. Partio tekee muutamia tiedusteluretkiä saaren koillis- ja keskiosissa, mutta tuloksetta. WMD:tä ei löydy.

Sitten päämajasta kuuluu: Koko Gotlannin isku onkin vain hämäystä. Mutta kenen?

Joe ei jää miettimään asiaa, vaan näpyttelee Berlingonsa navigaattoriin uuden suunnan. Tiedustelu kertoo, että Vickanin juhlat pidettäisiinkin Öölannissa. Mutta röllien operaatio ei löytyisi sieltä, vaan aivan toiselta puolelta maata, Pohjoismaiden korkeimmalta huipulta eli Kebnekaiselta.

****

Kebnekaisella vesisade muuttuu rännäksi ja lopulta lumeksi. Joe kiipeää lyhyen matkan kerrallaan, jää tasaamaan hengitystään ja tähyilemään epämääräisiä maaliläikkiä jotka osoittavat reittiä huipulle. Edessä on loppujen lopuksi aika helppo ja tavanomainen tehtävä; muutama rölli pitää paikantaa ja saada hengiltä.

Länsiliittouman huippumoderni tiedustelu on toiminut hyvin; varsinainen kynnys on ollut saada selville että hyökkääjät aikovat korkeaa paikkaa hyödyntäen manipuloida Naton satelliitteja ja Ruotsin omaa ilmatorjuntajärjestelmää. Ohjuksia suunnataan kohti Öölantia missä Vickan ja Estelle nauttivat parhaillaan kesän mansikoita, ruudullisella picnic-liinalla istuen. Nyt on kiire!

Matka huipulle vie välillä ylös, välillä pitkän matkan alas, jäätikön yli, ja taas ylöspäin. Lopulta sumussa näkyy muutama hahmo kiireisinä, kannettavien työasemien ääressä. Joella on AK:ssa lämpötähtäin. Sellaisella katsoen vihollinen ei näytä edes ihmiseltä, vain kirkkaalta läikältä tähtäimen muuten mustassa tyhjyydessä.

Yippee-ki-yay, MF.

****

Joe jää pitkäksi aikaa istumaan paikalleen. Hän ei tunne mitään. Jälleen onnistunut missio, mutta taistelija ei juhli, vaan alkaa valmistautua seuraavaan tehtävään. Kun Joen hengitys ja pulssi tasaantuvat, hän huomaa palelevansa. Vaatteet ovat läpimärät. Oksettaa ja heikottaa, päätä särkee.

Vickanilta tulee lyhyt kiitosviesti. Kuvassa Estelle hymyilee onnellisen tietämättömänä pahasta maailmasta. Joen sydän värähtää. Tämä on parempaa kuin USA:n kongressin kunniamitali.

****

Muutamaa päivää myöhemmin Joe makaa teltassaan jonkin matkaa Kebnekaiselta etelään, Bodenin sotilaslentokentällä. Ruotsalaiset ovat organisoineet sinne vuosittaiset kodinturvajoukkojen harjoitukset.

Ruotsin armeijakin on tuonut paikalle kalustoesittelyn; panssarivaunuja, helikoptereita, hävittäjiä. Yleisö ei tiedä että nämä ovat hetki sitten olleet täydessä hälytysvalmiudessa. Sotilaat esittelevät leppoisasti välineitään. Nuoria miehiä houkutellaan kokeilemaan leuanvetoa ja tarkka-ammuntaa laseraseella.

Joe kuuntelee teltassaan kuinka tuhansien ympärillä olevien ihmisten pulina ja porina hiljalleen vaimenee illan edetessä. Auringon laskiessa ilta viilenee nopeasti. On rauhallista ja turvallista, ei ole kiire mihinkään. Joe pohdiskelee lukemaansa outoa kirjaa. Kirjoittajan mielestä tärkeintä elämässä on tehdä ei-mitään.

Ole vuoren kaltainen. Päästä irti kaikesta. Keskity vain hengitykseesi.

Pötyä. Kukkahattuhippien joutavaa… Sitä paitsi, eihän ihminen voi muuttua. Joe on koko ikänsä juossut, hyökännyt, paennut, suojautunut, valmistautunut ja suorittanut, toipunut, ja valmistautunut uudestaan. Taistelemisesta tulee taistelijan luonne. Kerran soturi, aina soturi, niin se on ja tulee aina olemaan, eikö niin? Niinhän?

Joe nukahtaa mietteisiinsä, ja näkee unta kynttilän liekistä joka palaa tasaisesti, vain aivan aavistuksen huojuen.

****

Aamulla Joe herää auringonnousuun. Koko lentokenttä tuhansine asukkaineen on vielä aivan hiljainen. Joe näkee mielessään vielä kynttilän liekin. Hän lähtee ajatuksissaan kävelemään kohti kaupungin keskustaa.

Joe pysähtyy kaupungin läpi virtaavan joen varteen, tuijottaa vettä lumoutuneena.

Kaikki on tässä hetkessä.

Joe ottaa taskuistaan käsikranaatit, veitsen ja pistoolin, ja heittää ne jokeen. Repustaan hän kaivaa AK:n, joka on siellä osina. Joe heittää osat yksitellen muiden varusteiden perään.

Kadun varrella on pysäköitynä moottoripyörä. Joe tiirikoi ohjauslukon, kytkee starttimoottorin johdot Leathermanilla, lämmittää hetken moottoria, ja ajaa tiehensä. Valtatiellä ajaessa Boden hiljalleen kutistuu taustapeileissä, kunnes häviää näkyvistä. Joe ei katso taakseen.

****

JÄLKIKIRJOITUS

CIA:n rekistereissä Joe on kirjattu statuksella MIA. Kukaan ei ole kuullut hänestä Kebnekaisen mission jälkeen.

Moottoripyöräpiireissä tunnetaan eräs maantiesoturi, joka käyttää nimeä Joe Roadkill. Miehen tunnistaa siitä että hän pitää ajaessaan Ospreyn desert-väritettyä kevlar-liiviä. Joe leiriytyy aina pyöränsä viereen, ja sytyttää kynttilän; katselee sitä hetken ennen kuin käy nukkumaan.

Peräkylän Ponnistus Jämsä-Jukolassa 2013

1. Osuus: Karhusolan Tiukunen

Alkupaloiksi tuli päivällä vedettyä jo Venlojen avausosuus – oikeammin siitä voisi kyllä käyttää pääruoan nimikettä, sillä suurimmat panokset tulee väistämättä käytettyä siihen. Toisaalta, juoksu on aina kevyen ja rennon tuntuista juuri tällä toisella rykäisyllä.
Tavoitteena tällä osuudella oli selvitä lähdöstä ehjin nahoin kartta kourassa ja tehdä suht puhdas suoritus. Ensimmäinen tavoite toteutui, toinen ei.
Lähtöpaikka oli sopivasti aika takana, mutta keskellä. Tämä tarkoitti sitä, että sivukaistasta oli turha haaveilla, parempi oli vain juosta kyynerpäät sivuilla ja matalalla askeleella, jotta vältti kaatumisen. Puristin karttaa kädessäni ja avasin sen vasta ihan K-pisteen vieressä, koska arvasin ykkösvälin olevan melko yksiselitteinen. Näin oli: kilometrin verran suoraan suunnalla eteenpäin. Yhdessä tömistelevän gnu-lauman kanssa hölkkäilin suhteellisen sulassa sovussa parille ensimmäiselle rastille.
Kolmatta rastia lähestyessä hämmästelin, että ovatko järjestäjät tuoneet mediarastin näin lähelle lähtöä! Valonheittimet loistivat ja kuului kovaäänistä huutoa. Tajusin tilanteen vasta 20 metriä ennen rastia, kun aloin saada selvää sanoista. “Älkää työntäkö, prrrkele!” “Päästäkää valmiit pois!” Jaaha. Pikku moka suunnitteluosastolta. Eläindokumenttikielellä sanottuna kymmeniä gnu-härkiä työntyi addrenaliitasot tapissa kohti samaa joenylityspaikkaa päästäkseen eloonjäämisen takaavalle heinäarolle. Suunnistuskielelle käännettynä hajontojen yhdistymisrastilla oli ehkä kolme leimasinta ja kamppailu paikasta emitin vastakappaleella oli sen mukaista. Eikun sekaan. Muutama minuutti meni vellovassa lihamuurissa ja parisen minuuttia kapula noin kymmenen sentin päässä leimasimesta. Huh.
Jos Venloissa letkojen vauhti välillä tuskastuttaa, niin samoin käy kyllä näillä sijoilla myös Jukolassa. Letka pysähtyi kuin seinään joka jorpakon ja poikkipuun ylityksessä ja Sulunmäkeä lähestyttäessä äijäjono alkoi kävellä jo heti metsäautotienylityksen jälkeen! Oli ihan pakko ääneen kuittailla, että pakkoko on alkaa madella jo 100 metriä ennen ylämäen alkua… No, reilusti enemmän aikaa kului toki ihan omissa virheissä: parissa reilussa sivuunajossa ja yhdessä “bingokiven” hakemisessa keskeltä epämääräistä tiheikköaluetta, johon osallistui ensin oma, alle kymmenen hengen seurue ja hetkeä myöhemmin ainakin parinkymmenen hengen letka. Vitsailtiin jo, että pitääkö tehdä haravamuodostelma hakua tehostamaan…
Suunnistukseen on siis vaikea olla tyytyväinen. Juoksu oli ihan rentoa, mutta alun ja lopun laukkamaastossa olisi kaivattu aika paljon enemmän vauhtia, etenkin näin ukkoja vastaan otellessa.
Loppuverkkana kävin hölkkäilemässä MTK:n riveissä ankkuripätkän ja varmistamassa, että saadaan PePolle hyväksytty tulos (eli Mammutti pois metsästä). Jalat ja selkä olivat aiemmista osuuksista sen verran kankeina, että viittä minuuttia ennen lähtöä en ollut vielä varma, pystynkö juoksemaan K-pisteen jälkeen. Mutta lähtihän tuo sitten pienesti hipsutellen ja niitä näitä rupatellen. Reisussa kävin kolmesti puskassa (elimistö pyöritti energiaa aika suurella liekillä) ja kerran oli pakko ottaa kenkä jalasta, kun sukassa oli tikku. Itse suunnistus sujui ihan mukavasti. Erityisen hauskaa oli lohduttaa jyrkimmissä mäissä kramppejaan kiroavia miehiä, että “ei tää kuulkaas poijjat ensimmäisellä kerralla pitäis vielä noin pahalta tuntua, toista se on näin kolmannella!” Hyvin sai kääntymään kaikki kuuloetäisyydellä olevat päät.
Mutta oli se vaan taas niin kivaa! Kisakeskuksen lähistön maastojuoksu oli aika tylsää, onneksi pidemmillä radoilla sai vähän suunnistuksestakin makua. Triplaus oli aikalailla oman suorituskyvyn rajoilla, mutta ehkä joku pikkupätkä olisi ennen ankkuriosuutta vielä jotenkin mennyt. Toivottavasti kukaan ei pakota ryhtymään moiseen ensi vuonna.

2. Osuus: Sarvijoen Eka Vekara

Valmistauduin Jukolaan viikon mittaisella konferenssimatkalla Kazakstanin. Kazakstanista paluu lähdimme lentokentälle klo 1:30 ja herätys oli klo 1:00, joten näin pyrin totuttelemaan yövalvomisrytmiin, sitten kotona pienet päiväunet (kun koneessa unet jäivät pariin tuntiin) ja nokka kohti Jämsää, jonne saavuimme Puhurin kanssa vähän ennen starttia.
Lähdin varman päälle liikkeelle, pitäen mielessä Puhurin ohjeet, että karttaa kannattaa katsoa etukäteen mitä pitäisi olla tulossa, jotta voi todeta onko menossa oikeaan suuntaan. Kahdeksannella rastilla tuli sitten jonkinlainen pummi: kuvittelin menneeni ohi rastin, vaikka en ollutkaan mennyt ja sitten ei muuta kuin spiraalikehälle rastia etsimään. Vastaantulijoiden määrän jatkuvasti kasvaessa kuitenkin tajusin lähteä jatkamaan matkaa oikeaan suuntaan. Jostain syystä edelleen minusta kartta ja maasto eivät kovin mätsänneet ko. kohdalla (johtunee allekirjoittaneen huonosta kartanlukutaidosta). Rastille 21 lähtiessä ote herpaantui ja lähdin edelliseltä rastilta selkeästi väärään suuntaan, onneksi etäisyydet eivät olleet pitkiä tällä välillä.
Kokonaisuutena suoritus oli suunnistus ihan o.k. Kazakstanissa kävin vähän aiemmin juoksemassa reilun puolimaratonin, jotta sain suurimmat laukkainnot pois Jukolassa. Aiemmasta poiketen en beesannut paljoakaan, koska sopivia selkiä ei ollut oikein käsillä. Puolivälissä iskin sääreni vereslihalle puunrunkoon, nyt tiedän miksi monet suunnistajat käyttävät säärisuojia. Jossain vaiheessa löin myös takaraivoni puuhun, vaikka mielestäni etenin koko ajan eteenpäin, no siitä selvisin pikkukuhmulla.

Kivaa oli ja säähän oli mitä loistavin.

3. Osuus: Pohjan Tähti

Karhusolan Tiukusen ja Eka Vekaran paukuteltua lähes kärjen vauhtia oli Pohjan Tähdellä sopivasti puristusta kolmannelle osuudelle. Olihan kyseessä ensimmäinen edustustehtävä tässä hurjassa joukossa. Aamuauringon jo sarastaessa piti hieman riskillä lähteä kokeilemaan pitkää yötä ilman lamppua ja niinhän siinä kävi, että ensimmäisellä rastivälillä karttaa olisi voinut lukea tarkemminkin. Selkeistä maamerkeistä huolimatta Pohjan Tähti löysi itsensä noin 300 metriä vasemmalta paikallisten alkuasukkaiden puutarhasta. Lyhyen pihatarkastuksen jälkeen Pohjan Tähti paikallisti itsensä puutarhan lisäksi myös kartalta ja pääsi korjaamaan ensimmäistä rastia kohti.
Ensimmäisen rastin jälkeen piti vauhtia tiputtaa pari napsua ja sen ansiosta rastit alkoivat tulla vastaan oikeasta suunnasta. Kaiken kaikkiaan normisuoritus edellisiin kolmannen osuuden suunnistuksiin verrattuna.

4. Osuus: Suinulan Teräsmies

Teräsmies luonnehti juoksuaan pusikkoähellykseksi ja antoi arvoituksellisen lausunnon: “Nostalgikot näkivät stm:n ähellyksessä Jämsän pusikoissa heijastuksia ratsumestari Abban otteista Berliinissä.”

5. Osuus: Iin Puhuri

Puhuri missasi harmittavasti muutamalla minuutilla Thierry Gueorgioun peesin ja joutui lähtemään osuudelleen omaan tahtiinsa juosten. Osuudesta muodostui kaksijakoinen. Aluksi rennon tasaista juoksua, joka päättyi vähän ennen K-pistettä ylittyneeseen anaerobiseen kynnykseen. Toinen, rauhallisempi vaihe olikin sitten pitempi.
Suunnistus tuntui kuitenkin sujuvan kohtuullisen hyvin, joten ylimääräisiä kiemuroita ei tarvinnut juurikaan kiertää. Loogistahan toki onkin, että suunnistus on sitä tarkempaa, mitä hitaammin matka etenee. Harrastelijafyysikko voisi tästä päätellä ääriarvoja tutkien, että täydellinen suunnistussuoritus syntyy vain paikallaan seisten. Pientä jossiteltavaa siis jäi. Etenkin yhdeksäs rasti radan ainoan isomman kiipeämisen jälkeen haetutti itseään tarpeettoman kauan.
Askeleen hyydyttyä lopun juoksupätkillä jäi karannut peesikin saavuttamatta. Georgiou pääsi kokeneena suunnistajana hyödyntämään alussa katkenneen näköyhteyden ja kenttäkuulutus kertoi hänen saapuvan loppusuoralle Puhurin vielä rämpiessä läpi viimeisen vihreän alueen.

6. Osuus Rääkänpään Runoratsu

Kuudennen osuuden aloitus oli historiallinen ainakin henkilökohtaisesti, ellei jopa koko PePon joukkueen Jukola -mittakaavassa: Päästiin lähtemään ennen yhteislähtöä jonne jäi siis vain ankkurimme. Oma suoritus meni loistavasti K –pisteelle asti!
Muistin kääntää kartan oikein päin ja eikun metsään! Pitkä väli ekalle rastille sovitteli luuta kurkkuun, mutta vauhtia lisäämällä siitäkin päästiin. Ja kyllä se rastikin sieltä lopulta löytyi puolen tunnin erolla kärkeen. Siitä olikin hyvä lähteä parantamaan ja sopivia ”junia” osuikin jatkossa paremmin näköpiiriin. Maaliin asti selvittiin ehjin nahoin, sopivasti voipuneena.

7. Osuus: Mäkkylän Mammutti

Mammutti matkaan ankkureiden yhteislähdöstä yhdeksältä. Leppoisaa jonohölköttelyä, tässä vauhdissa ehtii nauttia metsän tuoksuista ja auringonpaisteesta. Onneksi ei tarvinut lähteä tähän maastoon yöllä. Matkalla Mammutti saa päivän välähdyksen: Jukolahan on maailman suurin aikuisten rastireittikilpailu. Kuljetaan selkeää uraa pitkin ja poimitaan vähintään omat rastit. Oikoakin saa jos osaa.
Kolmosvälillä edessä näkyy joku pätevän mutta eksyneen näköinen lyyli. Eikun perään ja ‘apua’ tarjoamaan.Ei mutta sehän onkin Tiuku, joka paikkaa MTK ykköstä. Hänellä eri hajonta joten ei voi auttaa. Matka jatkuu äijäporukassa jossa fokus on lähinnä maalin jälkeen odottavassa mallasrastissa. ‘Mutta hypätään ensin’ sanoisi Nykänen.
Matkan loppukolmanneksella Tiuku pilkahtaa taas jossain kaukana edessä. Mammutilta irtoaa vielä pitkä sprintti. tällä kertaa apu kelpaa, on pari yhteistä rastia. Tiukua pitää jo vähän taluttaa kun alkaa olla paukut loppu. Kengistäkin löytyy näkymättömiä tikkuja. Niin niitä yleensä löytyy kun alkaa tulla väsy.
Toiseksi viimeisellä rastivälillä maalin kuulutukset kertovat että MTK on jo tullut maaliin. Mammutti hölköttelee perässä. 15km matkalla yksi parinsadan metrin pummi, loppuaika 2.45. Ei vammoja, eli täydellinen suoritus.

Kaksi vuotta peitetehtäviä kaupungissa, mutta lopulta tänä kesänä Joe pääsi tuulettumaan sinne minne hän kuuluukin: Maailmanpolitiikan polttopisteeseen, mannerlaattojen törmäysalueelle, pahan akselille. USMC Navy Seals Team Six löysi Osama bin Ladenin jo 2011, vai löysikö sittenkään? Suurelle yleisölle kerrottua tarinaa ei muuteta, mutta kaikessa hiljaisuudessa CIA välitti Sipoonkorvessa harjoitusleiriään pitäneelle Joelle viestin: Laivaston supersankarit nappasivat väärän miehen. Oikean Osaman arveltiin lymyilevän yhä jossain Pakistanin suunnalla. A man’s gotta do what a man’s gotta do.

Joe pohdiskeli pitkään varusteitaan. Heikossa hapessa vaeltaessa ruoka ei yleensä maistu, joten sitä ei kannattanut ottaa liikaa mukaan. Pari näkkäripakettia, muutama säilyke, lääkejauheet, that’s it. Joe oli oppinut aikanaan Tiibetissä sikäläisten munkkien selviytymiskeinon: Kun ei syö, ei tule nälkäkään. Keho tottuu ravinnon puutteeseen ja lakkaa pyytämästä sitä. Omalla rasvavarastolla voi kulkea vuoristossa talven yli, ja nauttia taas keväällä vehreän luonnon antimista.

Yhden miehen missiossakin viestintä on kaikki kaikessa. Ohjeita pitää saada tukikohdasta, ja tiukan paikan tullen pitää voida pyytää tulitukea, vaikkapa pienehkö ydinlataus jonkin vuoren rinteelle, kun aika ei riitä kaikkien kivenkolojen ja tunnelien tutkimiseen. Iridium-puhelin on varma valinta. Joe teippasi sen tapansa mukaan luotiliivien alle. ’Rather lose my leg than my comms’.

Suunnistus: Taistelijan työasema olisi ollut overkill, ja sitä paitsi liian painava. Garminin käsi-GPS tuntui riittävältä backupilta. Joe oli saanut paperikartat jo tehtäväkäskyn mukana.

Yöpymiseen vanha tuttu yhdistelmä: Merijalkaväen makuupussi Gore-kuorella ja brittien ’basha’-kevytpeite. Sitten alkoi rinkassa olla painoa ja kokoa mukavasti useiden kilometrien toistuviin nousuihin.

Lentoa edeltävänä iltana Joe ihasteli valmista täyspakkaustaan. Se oli melkein täydellinen. Vain työkalut puuttuivat.

Aseistuksen valinta on kriittinen hetki missä tahansa missiossa. Kentällä välineitä ei useinkaan voi vaihtaa, on käytettävä niitä mitkä on suunnitellut ennen matkaa – mutta ’no battle plan survives the first contact with the enemy’. Yksi hyvin tähdätty laukaus kolmen kilometrin etäisyydeltä? Vai tolkutonta tulivoimaa käsivarren etäisyydeltä tunnelissa? Barret .50 varusteineen painaa melkein parikymmentä kiloa, MP5 kolme kiloa. Joe tiesi joutuvansa liikkumaan jyrkkiä, pitkiä vuorenrinteitä raskaissa varusteissa viikon, ehkä kaksi, vähällä ruoalla ja levolla. Hetken harkinnan jälkeen valinta oli helppo: Beretta .22 painaa vain puoli kiloa, se ei todellakaan kuulu kommandojen tyypilliseen varustukseen, mutta sen teho on kuitenkin todistettu useassa ikävässä tapahtumassa muissa yhteyksissä–.

Brittien Windproof Smock’issa on suuret rintataskut, kuin tehty pienelle puoliautomaatille. Tärkein lähelle sydäntä – Ready to Roll.

Pari päivää myöhemmin Joe riisui laskuvarjon valjaita jossain Pakistanin ja Kiinan välimaastoissa. Tiedustelu kertoi tuoreeltaan, että ’Tango’ oli havaittu vajaan sadan kilometrin päässä. Edessä oli mukava pikku käppäily muutaman vuoren yli, ja muutama uintireissukin. Ruokaa ei kannattanut ajatellakaan vielä tässä vaiheessa…

Lähtö Drop Zonelta


Sää oli kirkas, lähellä nollaa, näkyvyys täydellinen. Maastossa ei ollut minkäänlaista suojaa tarjolla, joten Joe pukeutui juuri tähän ympäristöön huolella käsin värjätyillä, Brittien DPM- ja Desert-Camosta modatuilla maastoasuilla.

Tavalliset miehet vastaavassa tehtävässä olisivat varmaankin kulkeneet matalalla, laaksoja pitkin kohti kohdealuetta. Mutta Joe ei olisi Joe – Star of The Superstars, Himalajan nero – ellei hän tekisi juuri toisin. Joe hakeutui matkalla jokaiselle korkeimmalle kukkulalle mitä matka tarjosi. Niin Sun Tzukin tekisi.

Viiden ja puolen tuhannen metrin korkeudessa puhalsi tasainen 25m/s tuuli, pakkasta oli kahdeksan astetta. Tuuleen voimakkaasti nojaamalla Joe vältti putoamasta jyrkänteiltä, jotka antoivat parin kilometrin pudotuksen alemmille tasanteille.

5500m and rising…


Mitä tapahtui seuraavina päivinä, jää ehkä ikuisesti pimentoon historiankirjoituksista. Joe toki raportoi kaiken toimeksiantajalleen, mutta vie salaisuudet mukanaan hautaansa. Paikallinen Himalaja News tiesi kertoa yksinäisestä taistelijasta jonka Pakistanin poliisi otti kiinni rajaseudulla. Miehellä ei ollut ruokaa ja hän vaikutti nälkäiseltä ja kuihtuneelta. Mukanaan hänellä oli tunnistamattomia jäänteitä, jotka miehen mukaan tuli ehdottomasti toimittaa DNA-testeihin.

Tarkkaan kaluttu…


Joe pääsi aikanaan Sipoonkorpeen toipumaan ja jatkamaan kesken jääneitä harjoituksiaan.
Proteiinipitoinen ravinto ja raskaat voimaharjoitukset palauttivat kehon pian balanssiin. Tarina kertoo että CIA:n päämajassa Langleyssa pidetään erästä leukaluuta lasivitriinissä näytillä, yhdessä Joen kuvan kanssa. Siellä muistetaan kenelle pitää soittaa, kun seuraavan kerran maailmanrauha on veitsen terällä.

 

PePo on aiemmin jo valloittanut Andit, Alpit, Kebnekaisen, Malminkartanon ja Paloheinän täyttömäet, mutta tiettävästi Halti puuttui listalta. Koska omista joukoista ei löytynyt vapaata kiipeilijää tähän vaativaan tehtävään, PePo ulkoisti homman PePon retkeilyjaoston kumppanille Newland Rangersille. Sieltä remmiin astui erikoisalppijääkäri Joe Peacemaker.

Joella UK MoD Standard Issue – varustus. Kädessä Kotivaran venäläinen meetwursti, 1,1kg.


Kun PePon hallitus oli kättä päälle onnea toivottaen saattanut Joen matkaan Helsingissä, Joe siirtyi salaisella VR:n ja Matkahuollon yhteiskuljetuksella Drop Zonelle Kilpisjärvelle. Mukana oli vain tehtävälle välttämättömät varusteet, joten rinkan paino lähtiessä oli kevyet 29kg. Koska tehtävän suoraviivainen onnistuminen oli enemmän kuin epävarmaa, Joe oli varautunut jopa kuukauden vaeltamiseen erämaassa, mahdollisesti alkavan talven olosuhteissa. Mukana oli mm. 7kg kuivamuonaa, 2,5l spriitä, kilo meetwurstia, litra 40% etanolia haavanpuhdistukseen ja varapolttoaineeksi, 15 Backwoods-sikaria, muutama toppa muuta tupakkaa lääkkeeksi, kaukoputki tähyilyyn, veivattava radio, varapuhelin, veivattava kännykkälaturi, varakengät yms.
Teltta on Joen mielestä siviilien hifistelyä, joten sen hän jätti kotiin. Suojana olikin valikoitu modulaarinen kokoelma erilaisia kenttäkelpoisia varusteita kuten MoD Issue Jungle sleeping bag, Gore bivy, Basha shelter jne.

Sun Tzun oppien mukaisesti Joe oli päättänyt siirtyä kohdealueelle suorinta, julkista ja opastettua reittiä pitkin. Sitähän röllit eivät odottaisi!


Retkeilypolun alkumetrit

Tarpoessaan retkeilypolulla kivilohkareiden yli 29kg rinkka niskassaan Joe tuhisi: ‘This gotta be a f…n practical joke!’

Tunnista kuvasta retkeilypolku


Mutta matkan edetessä Joelle kävi selväksi että opastettu reitti oli kaikkea muuta kuin siloiteltu polku. Joku oli viisaasti sirotellut sille kiviä, ilmeisesti estämään telaketjuajoneuvojen etenemistä.

Kuussa vai maassa?


Matkan edetessä Joe lämpeni jo paremmalle tuulelle. ‘Tämähän on melkein kuin Afganistanissa’ tuumi Joe ja muisteli vuosien takaisia seikkailujaan.

Haltin rinnettä


Nousu Haltillle rinkan kanssa oli vaivalloista. ‘Siis aikuisten oikeesti, kellä on ollut aikaa kasata tänne näitä kiviä?!!’

Se on siinä!


Auringon jo laskiessa Joe puuskutti viimeisiä satoja metrejä noususta Haltin huipulle. Lopulta eteen avautui näkymä pienestä tasanteesta, joka sekin oli kivilohkareiden peitossa. Joe kiinnitti PePon ‘lipun’ arvokkaasti Suomen lipun viereen. Tehtävä suoritettu. Ja eikun kakeen!
….Ei mutta Sung Tzu sentään, sitähän röllit juuri odottaisivat! Siispä Joe päättikin jäädä yöksi huipulle nukkumaan.

Haltin huippu auringon nousun aikaan


Virallisen auringonlaskun jälkeen aurinko loimotti vielä pari tuntia jostain maapallon kaaren takaa. Joe keitteli kahvia, puhdisti sisäisiä haavoja haavanpuhdistusaineella, ja poltteli Backwoods-sikarin tappaakseen keripukkia elimistöstään. Clas Ohlsonilta ostettu veivattava radio soitteli lattarimusaa, ja ansaitsi heti paikkansa Joen henkilökohtaisessa Standard Issue-varustuksessa. Yö oli täydellisen kirkas ja tyyni. Siinä pressun alle viidakkopussiin nukahtaessaan Joe mietti: ‘voiko tämän enempää enää lauantai-illalta toivoa’. …ja jatkoi pohdintaansa: ‘punapiste-AK vielä viereen…’. Mutta sellaisia ei saa Ohlssonilta.

Aamulla hiukan ennen auringonnousua Joe pakkasi leirinsä ja aloitti laskeutumisen. Jälleen kerran Sung Tzun oppien mukaan Joe valitsi Escape Route:ksi saman reitin jota oli tullutkin, ‘jos rölli odottaa harhautusta, älä harhauta’. Menomatkalla oli tuntemattomassa maastossa kestänyt 21h liikkumiseen ja jonkin verran huoltamiseen ja lepoon. Paluumatka sitten sujui jo helpommin, vain 18h liikkumiseen ja puolet vähemmällä unella ja huollolla.

Evac Zonella Kilpisjärvellä odotti taas yllättäen (Sung Tzu, se ovela kettu…) Matkahuollon ja VR:n organisoima, postibussiksi naamioitu getaway vehicle. Joe kampesi 27kg:aan kevenneen rinkkansa tavaratilaan ja unelmoi matkalla tulevista keikoistaan. ‘Ehkä talvella itärajalla olisi jotain vipinää…’.

PostScript: Matkalla kului:
– 300g pikamakaronia
– 100g pikariisiä
– 70g nuudelia
– kaksi lihaliemikuutiota
– 150g meetwurstia
– 10g murukahvia
– 3 teepussia
– 3 annosta kaakaota
– 300g lakritsaa
– 200g suklaata
– 300g rusinoita
– 5 Backwoods- sikaria
– 2 Marlboro-savuketta
– 2,5dl 40% etanolia, josta puolet erään paikallisen poromiehen lääkintään
– 4dl Marinolia
– sekä mittaamaton määrä tunturipuroista kauhottua raikasta vettä

Matkan jälkeen kuivamuonaa oli edelleen jäljellä 6kg, ja Marinolia 2,1L, meetwurstia kilo, etanolia 7,5dl yms. yms…