Tulokset (sivun alaosassa)

Kuvia kilpailusta

Kilpailun kulku

Helsingin Paloheinässä 16.8.2003 neljättä kertaa järjestetty Masokistin Unelma (100 km) keräsi ennätysmäisen juoksijajoukon (30 lähtijää, 24 maaliin). Kilpailu oli järjestävän seuran Peräkylän Ponnistuksen avoin mestaruuskilpailu. Sekä juoksijamäärä että kilpailun taso (15 juoksijaa alle 10 tunnin) olivat parempia kuin Suomen ultamatkojen juoksukilpailuissa vuosikausiin.

Aiemmat kolme Masokistin Unelmaa voittanut Janne Kankaansyrjä oli myös mukana, mutta hiljattain päättyneen Euroopan halkijuoksun (5000 km 64 päivässä) rasituksista täysin toipumattomana otti kilpailun enemmän harjoituksen kannalta. Kilpailun kumpaisenkin sarjan voitot menivät tällä kertaa Viroon: Peter Vennikas voitti miesten sarjan ajalla 8.21.02 ja hänen vaimonsa Pille Vennikas naisten sarjan ajalla 12.12.03. 

Lisäväriä kilpailuun toivat Japanin Katsuhiro Tanaka, tätäkin pitempien matkojen erikoismies, sekä Ranskan Henri Girault, joka juoksi jo ennätyksellisen 484:nen sadan kilometrin kilpailunsa ja hänen vaimonsa Geneviève Girault, hänkin yli 80 sadan kilometrin kilpailun juoksija.

Samassa yhteydessä järjestetyn Masokistin Minin, mitaltaan standardi maraton, voitti Kai Pelkonen ajalla 3.22.44.

Kilpailun aikana oli ajoittaisia sadekuuroja ja tihkusadetta; juoksijoitten kannalta sää oli hyvä.

Lisätietoja kilpailusta:

Pekka Ylä-Nikkilä
terasmies (at) perakylanponnistus.fi
+358 50-597 1325

Jani Vertanen
rehveli (at) perakylanponnistus.fi
+358 50 593 0118

Tulokset

Miehet 100km:

16.9.2003 tarkistetut ja korjatut tulokset

Sijoitus	Nimi	Seura	Loppuaika	Maraton-väliaika
1	Peter Vennikas	Viro	8.21.02	3:23:59
2	Johny Granqvist	Närpes Kraft	8.40.38	3.23.59
3	Tero Töyrylä	Maarian Mahti	8.43.15	3.24.59
4	Janne Kankaansyrjä	Järvenpään Palo	8.57.01	3.32.59
5	Veikko Sivosavi	Viking Line	9.02.41	3.46.59
6	Katsuhiro Tanaka	Japani	9.07.25	3.34.59
7	Visa Jämsä	Kälviä	9.17.10	3.46.47
8	Olli Koivikko	Elimäen Vauhti	9.23.08	3.36.59
9	Pekka Rutanen		9.29.47	3.43.59
10	Heikki Lielahti	Varalan Maratonklubi	9.31.16	4.00.59
11	Eino Lipponen	Liedon Luja	9.33.16	3.41.32
12	Esa Katajamäki	Pakilan Visa	9.37.30	3.26.59
13	Marko Silventoinen		9.38.08	3.47.59
	Hannu Tepsa		9.38.08	3.51.59
15	Matti Koukkari	Valtimon Vasama	9.58.59	3.51.59
16	Timo Ronkainen	Valkeala	10.02.07	3.49.59
17	Lasse Laaksonen	Helsinki	11.46.57	4.33.59
18	Kari Talvijoki	Lempäälän Kisa	11.41.59	3.55.59
19	Henri Girault	Ranska	12.21.03	4:30:59
20	Ari-Pekka Julkunen	Spiros Louis	12.44.48	4:38:59
21	Miikka Bäckström		12.57.30	4.58.59
22	Jari Tuominiemi	Naula-Klubi	14.21.55	4.41.59
Keskeyttäneet
	Reijo Widell	Järvenpään Palo	74,683 km: 8.56	4.10.59
	Yukio Morishita	Häjyt	69,257 km: 7.05	3.55.59
	Ari Ilola		60,215 km: 5:35	3.52.59
	Mika Kallioinen	Turku	60,215 km: 5.51	3.57.59
	Jouko Heikkilä	Pekkaniska Oy	52,982 km: 5.07	3.56.59
	Christer Kallio	Naula-Klubi	51,237 km: 7.26.50	5.29.32

Naiset 100km:

Sijoitus	Nimi	Seura	Loppuaika	Maraton-väliaika
1	Pille Vennikas	Viro	12.12.03	5.03.59
2	Geneviève Girault	Ranska	13.05.36	5.10.59

Miehet 42,195km:

Sijoitus	Nimi	Seura	Loppuaika
1	Kai Pelkonen	Helsinki	3.22.44
2	Pekka Kulmavuori	Läyliäisten Luja	3.40.06
3	Jouni Jaakkonen		3.52.22
4	Markku Koskinen	Turun Metsänkävijät	3.58.52
5	Vilho Loppukaarre		4.05.19
6	Reijo Uusitalo	Pyhtään Kisa	4.23.18
7	Arto Saviranta	Nokia Roadrunners	4.36.58
8	Arvo Käki	Vantaa	4.38.16
9	Hans Mannsten	HKV	5.59.40
	Jarmo Saarikko	Varalan Maratonklubi	5.59.40
10	Antero Kovalainen		7.32.05 (”chip time”)
Keskeyttäneet:
	Kauko Hanka	7,772 km	1.04.59

Peräkylän Ponnistuksen jo legendaariset ja perinteikkäät, järjestyksessään ensimmäiset, Lasten Olympialaiset käytiin tänä vuonna Kauniaisten urheilukentällä 03.06.2003. Kilpailu oli tiukkaa mutta vähäveristä ja tulostaso muodostui häkellyttävän kovaksi, mistä osoituksena kaikkien osanottajien yltäminen palkinnoille. Peräkylän Ponnistuksen nuorisojäsenten/jäsenkandidaattien kaikkien aikojen tilasto pistettiin kerralla uusiksi!

Tulokset ikäluokittain

Pisteet ovat suhteellisia pisteitä sarjan sisällä laskettuna “ei ainakaan Gundersenin menetelmällä”. Näin ollen eri sarjojen väliset pistemäärät eivät ole vertailukelpoisia. Tulevaisuuden lupausten sarjassa oli vain yksi laji, joten erillisiä pisteitä ei Juryn päätöksellä katsottu tarpeelliseksi laskea.

Suluissa lajikohtaiset tulokset: 100m (alle 3v 40m) / Pituushyppy / Pallonheitto.

Lapset alle 3v:

• Eero Kosonen: 3p (DNF / 45 cm / 1.57 m)
• Harri Irjala: 3p (DNF / DNS / 3.53 m)

Lapset alle 4v:

• Aada Kosonen 3p (37.6 (?) / 106 cm / 4.98 m)

(sähköisessä ajanotossa oli häiriöitä, minkä takia Aadan 100m:n tulos jäi epäviralliseksi eikä ole ennätyskelpoinen)

Lapset alle 5v:

• Henriika Ylä-Nikkilä 10p (30.0 / 147 cm / 7.47 m)
• Ilari Sirola 8p (28.8 / 123 cm / 6.20 m)
• Karita Rämö 6p (32.7 / 138 cm / 4.79 m)
• Erika Rämö 2p (56.5 / DNS / 2.16 m)

Lapset alle 6v:

• Petteri Irjala 9p (27.1 / 168 cm / 11.05)
• Anni Forsman 5p (30.0 / 145 cm / 6.16 m)
• Aino Unknown 4p (30.2 / 140 cm / 8.37 m)

Lapset rapiat 6v:

• Lauri Sirola 3p (20.3 / 246 cm / 21.80 m)

Tulevaisuudenlupaukset, takaperin pituushyppy:

• Linnan Pässi 138 cm (Sarja: 138/137/132)
• Kimmo Rämö 126 cm (124/126/100)
• Iin Puhuri 111 cm (98/111/111)
• Porin Karhu 97 cm (62/85/97)
• Suinulan Teräsmies 85 cm (57/85/82)
• Lauri Sirola 65 cm (27/65/38)

Peräkylän Ponnistuksen 10-ottelun avoimet mestaruuskilpailut, Eltsu 03.05.2003

Señores

Nimi	Pepathlon	Decathlon
Lahden Kolmonen	3004	2760
Rääkänpään Runoratsu	2775	2572
Ylä-Savon Rehveli	1549	1516
Suinulan Teräsmies	1073	1029
Linnan Pässi	842	571

Yleiset Notaatiot

• 3 suoritusta per laji (kuula, pituus, ym)
• 100m & 110h aikoihin lisätty 0.24s
• 400m aikoihin lisätty 0.14s
• 1500m ajat 1s tarkkuudella
• Kuula M 7,26 kg
• 110h M: aitakorkeus “alin mitä lähtee”
• Kiekko M 2 kg
• Keihäs: M 800 gr
• PePathlon: seiväshyppy korvattu kolmiloikalla

Ennätysmäärä osallistujia

Legendaarinen Peräkylä Open keräsi Ruusulankadun keilahallille kilpailun tähän mennessä ylivoimaisesti suurimman osanottajajoukon, yhteensä 18 valioluokan keilaajaa. Myös Keski-Euroopasta oli saapunut yllättävän monta kilpailijaa.

Tulevaisuudessa alueellisten esikarsintojen järjestämistä täytyykin vakavasti harkita. Mikäli esikarsintoihin päädytään, siitä tiedotetaan hyvissä ajoin kunkin maan lajiliittojen kautta.

Voitto selvä, muuten tasaista

Voitto oli tälläkin kertaa selvä, mutta viimevuotinen Rehvelin haamuraja ei kuitenkaan ollut uhattuna. Toisessa päässä kilpailu oli suorastaan huikean tasainen. Ja kuten kilpailunjohtaja osuvasti totesi, keskiluokka änkesi kuin hullut kanalaan välille 90-106 pistettä.

Taktikointia

Silmiinpistävää oli usean kilpailijan saapuminen myöhässä. Luultavasti tällä tavalla yritettiin häiritä muiden keskittymistä ja saada siten henkinen yliote. Pilkka sattui kuitenkin niin sanotusti omaan nilkkaan: esimerkiksi Runoratsu laukkasi paikalle sen verran myöhään, että joutui kisakierrokselle kylmiltään ilman lämmittelyä. Ikuisille spekulaatioille antaa aihetta Runoratsun jäähdyttelykierroksen huikea tulos, joka oli… 

Ilmeisesti keskittymistä pyrki häiritsemään myös Kurko muistuttamalla Katia useaan kertaan tämän mahdollisuuksista ja viimeisten heittojen tärkeydestä. Toimintaa voisi pitää jopa epäurheilijamaisena. Kilpailunjohtaja ei kuitenkaan puuttunut asiaan, joten ilmeisesti hyvien tapojen rajoja ei aivan rikottu.

Tulokset

Onnittelut voittajille ja Katille!

Lintukylän Kurko	122
Rääkänpään Runoratsu	121
Suinulan Teräsmies	121
Kati Alanko	115
Järvenpään Albatrossi	106
Tampereee Tuliluikku	104
Virpi Ylä-Outinen-Ahola	99
Lahden Kolmonen	97
Ylä-Savon Rehveli	96
Ralf Ahlskog	96
Hyvinkään Stoppari	94
Iin Puhuri	94
Tim Scheideler	90
Idän Pikajuna	88
Jukka Valkama	85
Hanna Boman	81
Luvian Salama	75
Ariane Brunk	62

20. Rahvajooks su 22.9.2002 Tallinnassa

Tapahtuma

Rahvajooks, toiselta nimeltään Tallinn Half Marathon, on Tallinnassa järjestettävä jokasyksyinen juoksutapahtuma. Sarjoja on eri ikäisille matkojen vaihdellessa kolmesta kilometristä puolimaratoniin. Osallistujia lienee jo useamman vuoden ollut toista tuhatta. Esitteissä puhutaan 21 kilometrin matkasta, mutta järjestäjiltä kysyttäessä he vahvistivat pisimmän matkan todella olevan puolimaratonin mittainen eli noin 21,1 km.

Seuran joukkue

Ylä-Savon Rehvelin ja Lintukylän Kurkon parin vuoden Rahvajooks-kokemukseen luottaen tällä kertaa matkaan uskaltautuivat myös Suinulan Teräsmies, Järvenpään Albatrossi ja Lahden Kolmonen. Perinteiseen tapaan matkasuunnitelmaan kuului lähtö Helsingistä kilpailupäivän aamuna nopealla autolautalla, yö hotelli Virussa ja paluu seuraavana päivänä eli maanantaina. 

Menomatka

Menomatkalla sää oli suosiollinen eikä merenkäynnistä (tai mistään muustakaan) johtuvaa pahoinvointia juurikaan esiintynyt. Tallinnaan saavuttaessa seurueemme päätti säästää voimiaan iltapäivän koitokseen, joten vajaan kilometrin siirtyminen Viru-hotelliin hoidettiin bussilla – kuuluihan se sitä paitsi samaan hintaan. Koska huoneita ei saanut ennen iltapäivää, päätimme kuluttaa pari tuntia hotellin aulassa: toiset eväitä mutustellen, toiset 70-luvun verkkarimuotia esitellen. Muutaman kilometrin siirtyminen varsinaiselle kilpailupaikalle päätettiin ottaa alkuverryttelyn kannalta eli kävellen.

Kilpailupaikalla tapasimme reilun kuukauden takaiseen Masokistin Unelmaan osallistuneet virolaiset, jotka olivat myös hoitaneet Teräsmiehen ja Albatrossin ilmoittautumisen – siitä heille iso kiitos. 

Startin odottelu sujui mukavasti ulkoilmakatsomossa (Tallinn Song Festival Ground) loikoillen. Tarvittavaa terävyyttä ja taisteluasennetta sai vierailemalla läheisessä WC:ssä.

Alun perin kaikkien oli tarkoitus osallistua puolimaratonille, mutta viime hetkellä Kurko päätti siirtyä hölköttelemään vain 10 km. Syynä ei kuitenkaan ollut hermojen pettäminen, vaan useamman päivän jatkunut nuha ja kilpailupäivän lämmönmittauksen tulos, joka oli hieman yli 37 astetta.

Kilpailu

Kukin oli varustautunut noin 5 asteen lämpötilaan ja purevaan tuuleen kuntonsa mukaan: Kurko pitkillä housuilla, pitkähihaisella paidalla, pipolla ja käsineillä. Rehveli puolestaan tärisi munat sinisenä shortseissa ja hihattomassa paidassa.

Puolimaratonin ja 10 kilometrin lähtö tapahtuivat yhtä aikaa ja reitit erkanivat muutaman kilometrin jälkeen. Jäsen Kurkon oli tarkoitus hölkötellä rauhassa maaliin odottelemaan muita, mutta suunnitelma ei täysin pitänyt. Loppuaika 43:12 olikin henkilökohtaisen tilaston kaikkien aikojen toiseksi paras, seurauksena pientä jossittelua mahdollisuuksista myös pidemmällä matkalla.

Urakastaan selvittyään Kurko siirtyi odottelemaan tosi miesten maaliintuloa noin kilometrin päähän maalista. Hämmästys oli suuri, kun seuratovereista ensimmäisenä näkyviin putkahti Suinulan Teräsmies reilusti alle 1:20 loppuaikaan tähdäten. Hämmästys kasvoi vielä entisestään, kun Teräsmies raikuvien aplodien saattelemana päätti yllättäen pysähtyä juttelemaan tienreunaan! Harmittava syykin selvisi pian: seuraa viime aikoina kiusanneet reitiltä eksymiset olivat saaneet jälleen yhden uhrin lisää. 

Reitillä pysyneistä Ponnistajista ensimmäisenä maalialueelle saapui odotetusti Rehveli ollen koko kilpailun ensimmäinen suomalainen. Myös perätysten maaliin riuhtoneet Kolmonen ja Albatrossi ylsivät kelpo suoritukseen, Kolmonen samalla omaan ennätykseensä.

Jälkipuinti

Kilpailun jälkeen seurueemme lähti taivaltamaan kohti hotellia ja saunaa. Kun ruumiinlämpö ja nestetasapaino oli saatu korjattua, oli aika siirtyä illallispöytään Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Ravintolaksi onnistuimme valitsemaan viihtyisän keskiaikaisen paikan, tosin viihtyisyyttä hieman vähensi saksalaisturistien snapsilaulut. Mutta ruoka oli mainiota ja vähintäänkin kohtuuhintaista. 

Kaikille jäi niin kilpailusta kuin muutenkin koko reissusta hyvä fiilis. Kilpailun reitti oli jälleen vaihteleva niin alustaltaan kuin profiililtaankin, järjestelyt sujuvat ja ihmiset ystävällisiä. Todennäköisesti Rahvajooks pysyykin seuran kilpailukalenterissa myös tulevaisuudessa.

Rahvajooksua voikin suositella lämpimästi kaikille, joita eri juoksutapahtumissa kiertäminen kiinnostaa.

Tulokset

Matka	Kokonaissijoitus	Osallistuja	Aika (h:min:s)
21,1	28 / 160	Ylä-Savon Rehveli	1:23:12
21,1	71 / 160	Lahden Kolmonen	1:32:47
21,1	74 / 160	Järvenpään Albatrossi	1:33:21
21,1	DQ	Suinulan Teräsmies	DQ
10	196 / 631	Lintukylän Kurko	0:43:12

Peräkylän Ponnistus järjesti seuran 100 km:n juoksun avoimet mestaruuskilpailut lauantaina 10.08.2002 Paloheinässä Helsingin Keskuspuistossa.

Kilpailu keräsi hyvän osanoton ja ankarasta helteestä huolimatta vain 3 juoksijaa keskeytti. Kerttu Kiilin tulos on sarjassaan (N65) vertaansa vailla. 

Onnittelut voittajille ja kaikille osanottajille! 

Naiset 100km

1) Maria Tähkävuori (s. 1962) 10.38.46 (maratonin väliaika 4.29.03) 
2) Pille Vennikas (s. 1964) Eesti 11.28.30 (4.49.10) 
3) Kerttu Kiili (s. 1937) Vantaan Salamat 12.27.20 (4.39.25)

Miehet 100km

1) Janne Kankaansyrjä (s. 1967) 8.27.52 (3.28.59) 
2) Eino Lipponen (s. 1950) Liedon Luja 9.48.01 (3.47.09) 
3) Heikki Lielahti (s. 1955) Vaaralan Maratonklubi 10.12.23 (4.12.18) 
4) Vella Reesaar (s. 1941) Eesti 10.38.47 (3.46.53) 
5) Marko Silventoinen (s. 1968) 10.48.33 (4.03.49) 
6) Lasse Laaksonen (s. 1968) 12.05.50 (4.33.48) 
7) Ari-Pekka Julkunen (s. 1964) Spiros Louis 13.22.04 (4.36.30) 
8) Miikka Bäctsröm (s. 1976) 14.10.57 (5.34.02) 

Keskeyttäneet

Jarmo Saarikko (s. 1946) Vaaralan Maratonklubi 74.553 km: 11.57.30 (5.58.56) 
Timo Ronkainen (s. 1976) 58.195 km: 5.11.20 (3.40.38) 
Kauko Hanka (s. 1928) Kemijärven Urheilijat 21.843 km: 3.19.55 

Miehet 42,195 km (Masokistin Mini)

1) Esa Nieminen 3.29.41 
2) Anders Colliander 3.37.55 
3) Hans Mannsten HKV 4.28.12 
4) Markku Rehberger (s. 1966) Peräkylän Ponnistus 4.34.14 
5) Arvo Käki (s. 1944) 5.06.37 
6) Risto Hohenthal Häjyt 5.20.25

Maailman keilailevaa nuorisoa jo vuosia kauhistuttaneet Peräkylän Ponnistuksen avoimet keilailumestaruuskilpailut -legendaarinen Peräkylä Open- järjestettiin tänä vuonna Ruusulankadun keilahallissa huhtikuun kolmas päivä.

Kilpailusta muotoutui kaikkien aikojen kovatasoisin Peräkylä Open: kummankin pään tulokset olivat uusia ennätyksiä ja lisäksi Anne teki kautta aikain parhaan naisten tuloksen, jolla olisi viime vuonna voitettu koko kilpailu!

Perinteen mukaisesti seura palkitsi loisteliain palkinnoin viimeiseksi päässeen ja ensimmäiseksi jääneen. Ykkössijaan vaadittiin tänä vuonna 25 pistettä enemmän kuin vuosi sitten eli taisto tiukentui selvästi. Viimeinen sija irtosi tuloksella 52, joka on huimat 31 pistettä edellisvuotta parempi: urheilua läheisesti seuraavat odottavat Ylä-Savon Rehvelin tuloksesta muodostuvan Bob Beamon:in legendaarista 890:ä vastaavan haamutuloksen.

Onnittelut voittajille ja Annelle!

Tulokset:

Suinulan Teräsmies	151 p
Hannu Yli-Kojola	135
Anne Savolainen	127
Jyrki Virtanen	121
Imatran Tykki (Ilari)	120
Järvenpään Albatrossi	115
Virpi Ylä-Outinen-Ahola	111
Olli Pakkanen	111
Ralf Ahlskog	99
Idän Pikajuna	90
Hyvinkään Stoppari	88
Jouni Rosenlöf	77
Ylä-Savon Rehveli	52

Peräkylän Ponnistus järjesti seuran 100 km:n juoksun avoimet mestaruuskilpailut lauantaina 25.8.2001 Paloheinässä Helsingin keskuspuistossa.

Kilpailu keräsi hyvän osanoton ja peräti 8 juoksijaa pääsi alle 10 tunnin.

Alla viralliset tulokset. Suluissa maratonin (42,195 km) virallinen väliaika. 

Miehet 100km

Janne Kankaansyrjä 8.17.34 (3.18.57)
Petri Lietzen 9.17.50 (3.45.43)
Tapio Koivu 9.35.46 (3.52.25)
Eino Lipponen 9.37.49 (3.37.30)
Mikko Honkanen 9.43.34 (3.41.24)
Marko Karhapää 9.43.46 (3.44.11)
Timo Ronkainen 9.49.06 (3.44.28)
Timo Räisänen, Kalmiston Pallo 9.57.50 (3.56.59)
Ari-Pekka Julkunen 11.19.25 (4.05.03)

Miehet 42,195 km (Masokistin mini)

Antti Orama 3.22.58 
Markku Koskinen 3.42.53 
Heikki Kärkkäinen 4.16.24 
Arvo Käki 4.24.40
Hans Mannsten 4.25.40

Tulokset:

Ilari Siimes	126 p
Aki Kattelus	119
Suinulan Teräsmies	118
Idän Pikajuna	106
Virpi Ylä-Outinen-Ahola	104
Jani Vertanen	93
Jyrki Virtanen	91
Larry Kärkkäinen	84
Tuija Honkanen	83

Peräkylän Ponnistus järjesti seuran 100 km:n juoksun avoimet mestaruuskilpailut lauantaina 26.8.2000 Paloheinässä Helsingin keskuspuistossa.

Kilpailu keräsi ennätysmäisen osanoton ja oli Suomen kovatasoisin 100 km:n kilpailu vuonna 2000.

Alla viralliset tulokset. Suluissa maratonin (42,195 km) virallinen väliaika. 

Kuva lähtöviivalta

Naiset 100km

Anna-Maija Koskela, Häjyt 10.07.20 (3.54.07)

Keskeyttäneet:
Sirpa Nurmi 21,843 km/4.12.00

Miehet 100km

Janne Kankaansyrjä 8.05.34 (3.11.36)
Pekka Termonen 8.14.37 (3.23.58)
Seppo Leinonen, Virkkala 8.41.10 (3.28.48)
Tero Töyrylä 8.48.49 (3.50.45)
Timo Ronkainen, Kadettioppilaskunta 9.30.58 (3.39.10)
Tapio Koivu, Liedon Luja 9.45.08 (3.43.24)
Pekka Aalto 10.12.25 (3.54.17)
Timo Räisänen, Kalmiston Pallo 10.19.11 (4.11.07)
Hannu Puranen 10.28.26 (4.14.21)
Mikko Honkanen 10.48.00 (3.54.17)
Ari-Pekka Julkunen, Länsi-Uudenmaan Urheilijat 12.02.45 (4.14.21)
Pekka Lehtisola, Häjyt 12.15.50 (4.35.21)

Keskeyttäneet:
Petri Lietzen, Muurulan Kiri 65,465 km/5.53.25 (3.31.22)
Jari Kaikkonen, Liivin Tuki 60,013 km/7.36.10 (4.47.32)
Ari Palimo 50,925 km/4.35.45 (3.50.45)
Antero Kovalainen 50,000 km/7.40.20 (6.24.51)
Erkki Vuolakka 42,195 km/6.24.47 (6.24.47)

Alkuverryttely

Seuran jäsenet Järvenpään Albatrossi, Porin Karhu ja Suinulan Teräsmies kevyt-seikkailivat Buenos Aires:in kiihkeistä XXX:istä vauhtia hakien Etelä-Amerikassa vuonna 1989. Cuzco:sta Machu Pichu:lle muutaman huipun kautta patikoitaessa kypsyi ajatus, että tänne pitää tulla uudestaan ja kunnon kukkuloita -eikä vain kaksoiskukkuloita- valloittamaan. Vuosien myötä tavoitteiksi muodostui kvartetti Cotopaxi (Ecuador), Chimporazo (Ecuador), Huascaron (Peru) ja Aconcagua (Argentiina). Alunperin “heittona” lähtenyt ajatus alkoi pikku hiljaa tuntua realistisemmalta ja vuonna 1995 ajankohdaksi päätettiin vuodenvaihde 1997-1998.
Jäsen Porin Karhu päätti jossain vaiheessa taktikoida ja keskittää kaiken energiansa PePo:n myöhempään Mont Blanc -retkikuntailuun. Karhun tilalle astui Hyvinkään Punainen Karhu eli Oso Rojo; Oso Rojon taiteilijanimi tosin selkeytyi vasta matkan aikana, mutta tämän ei tule antaa lukijaa hämätä.

Matkaan 05.12.1997

Matkaan lähdettiin Helsingin lentoasemalta klo 13:30 ja viikonpäivähän oli perjantai. Oso Rojo sai mukaansa Tamagotchin matkalemmikiksi, jonka hoivaus ja kasvatus aloitettiinkin hetimiten. Koneen vaihto Amsterdamissa, missä oli useampi tunti aikaa ja käytiin kaupungilla asti. Amsterdamista puuduttava 16 tunnin lento parilla välilaskulla Quitoon, missä olimme paikallista aikaa aamu-yhdeksältä. Itsenäisyyspäivää juhlistimme kajauttamalla ilmoille Porilaisten marssin paikallisessa puistossa.

Quito on noin 2,800 metriä merenpinnasta ja sopi oiwasti korkeaan ilmanalaan totutteluun. Vietimme Quitossa kolme päivää kaupunkiin tutustuen ja tarvikkeita (ruokaa, karttoja, bensaa ym) hankkien. Tamagotchikin lihoi jo 57 kiloon.

Cotopaxi

Kohti Cotopaxia 09.12.1997

Tiistaiaamuna oli tarkoituksena suunnata kohti Cotopaxia, mutta yöllä Oso Rojo sai ripulin ja näytti jo siltä että joutuisimme lykkäämään lähtöä. Ehkä tämän olisi voinut ennakoidakin, sillä edellisiltana Tamagotchikin oli laihtunut 50 kiloon. Aamun myötä Oso Rojon kunto kuitenkin koheni ja pääsimme matkaan. Aivan 100%:een kuntoon Oso Rojon maha ei kuitenkaan tainnut toipua ennen kuin kotimaassa.
Matkasimme onnikalla n 60 km, minkä jälkeen taksilla n 30 km vuorta ympäröivälle tasangolle, minne pistimme teltan pystyyn pienen järven rannalle. Korkeusasema oli noin 3,800 metriä ja suunnitelmana oli jatkaa aklimatisoitumista päivän verran ennen jatkoa.

Refugio Jose Rivas ja mitenkä sinne päästiinkään 10.12.1997

Hyvin nukutun yön jälkeen teltta purkuun, kamat kantoon ja suunta kohti n 4,800 metrissä olevaa majaa nimeltä Jose Rivas kohti. Kamaa olikin vähintään reippaasti, sillä nyt mukana oli kaikki vermeet; myöhempien nyppylöitten kohdalla saatoimme jättää ylimääräiset tavarat (teryleenit, jatsarit, diskoasut ym) jonnekin hotelliin tms odottamaan. Eli rinkan paino lienee ollut luokkaa 30 kg.
Jose Rivas oli käytännössä lumirajalla ja sinne vei selvä high-way eli vaikka nousua olikin kilometrin verran, niin päivän etappi vaikutti inhimilliseltä. Alkumatka käytiin yhtä matkaa, mutta nousun edetessä wanha intomieli Teräsmies alias Kuskoli nuoruuden innossaan otti harpan käyttöön ja vedätti Jose Rivakselle muut unhoittaen. Vaan eipä ollutkaan Jose Rivaksella saunaa, mitä pistää poikia varten päälle; sen sijaan saunanlämmitysajan jälkeen Albatrossi kiiruhtaa paikalle rinkatta kertoen että Oso Rojolla on ongelmia. Oso Rojon kone oli hirttänyt kiinni pahemman kerran aika lähellä majaa. Teräsmies otti Oso Rojon rinkan ja niin saatiin joukkue majalle.
Oso Rojo oli Jose Rivaksella ollessamme pienessä kuumeessa ja oli selvää, että huiputus pitää hänen suhteensa unohtaa. Käytännössä Oso Rojolla oli lievää vuoristotautia, mitä allaollut mahatauti ei petrannut. Matkan ainana tuli todetuksi että Sveitsin Alppi-maratonin sankarin henkilökohtainen raja on noin 5,000 metrissä, jonka jälkeen ongelmat alkoivat aina vaikka parissa-kolmessa kilometrissä Rojo on kuin vuorikauris.
Herkkyys vuoristotaudillehan on hyvin henkilökohtainen fysiologinen ominaisuus. Tuolloin retkikuntamme ei myöskään tiennyt, että yksi tehokkaimmista lääkkeistä vuoristotautiin on Viagra, se kun laajentaa verisuonia; nykytietämyksellä lääkelaukkumme sisältö olisikin monipuolisempi. Tiettävästi lääkkeen annakoiva käyttö merenpinnan tasolla ei kuitenkaan lisää valmiuksia vuoristo-olosuhteisiin.

Huiputus 12.12.1997

Välipäivä nestehukkaa paikkaillen ja Seitsemää Veljestä lukien; Oso Rojo punkan pohjalla riutuen. Alkuillasta nukkumaan ja ylös puolen yön heiteillä. Pikainen aamiainen ja Albatrossi/Teräsmies-duo matkaan n klo 01.
Ensimmäiset sadat metrit “kuivalla maalla”, jonka jälkeen jääraudat kiinni ja lumelle/jäälle. Alussa oli kuutamo ja hyvä näkyvyys, mutta tunnin-parin päästä veti pilveen ja näkyvyys ilman lamppuja oli lähes nolla. Auringonnousun aikoihin (n klo 05-06) alkoi myös seljetä ja loppu päivä oli hienoa auringonpaistetta. Yöllä oli hiukan pakkasen puolella eli keli hyvä; lopussa alastullessa jo turhankin lämmintä (pehmeätä).
Matka ylös tasaisen jyrkkää nousua, jossa selkeä polku, sillä uutta lunta ei ollut vähään aikaan tullut. Aivan alkua lukuunottamatta koko matka kuljettiin köysistönä ja muutamassa kohdassa varmistellen.
Matkalla Teräsmiehellä oli jossain vaiheessa pientä päänsärkyä, joka meni tabulla ohi. Albatrossilla oli ennen huippua huonompikin olo eikä takaisinkääntyminen ollut kaukana. Loppujen lopuksi parivaljakkomme saavutti huipun n klo 08. Korkeuttahan nyppylällä on, lähteestä riippuen, 5,897 – 5,911 m.
Alas tullessa päivä lämpeni nopeasti ja lopussa keli alkoi olla liiankin pehmeätä. Aivan lopussa lumi pettikin Teräsmiehen alta ja hän lähti laskeutumaan suunniteltua nopeammassa tahdissa, mikä kuiten tyssäsi pian köyteen, jonka toisessa päässä oli Albatrossi varmana kuin kallio. äkkipudotusta ei tosin edessä olisi ollut, mutta olisipa siinä muutama kuhmu voinut tulla ilman varmistuksia.)

Pistimme kamat kasaan ja kävimme saman tien alaspäin. Tasangolta taxilla Ambatoon, mistä Riobambaan. Tässä tapauksessa “taxi” lokalisoitui avolavaksi, minkä lavalle rinkat ja parempikuntoiset Albatrossi & Teräsmies; Oso Rojo pääsi pelkääjän paikalle. Alaspäin mennessä sekä Albatrossin että Oso Rojon kunto nousi siinä tahdissa kun korkeusviisari laski ja Riobambassa (n 2,750 m) miehistömme alkoi olla taas normaalissa huippuvireessään.
Seuraavana päivänä Riobambassa jo kevyttä lenkkeilyä ja illalla kukkotappeluihin, mutta niistä seikkailuista enempi muilla foorumeilla…

Chimborazo

Aqua, por favor sanoi Luis 15.12.1997

Parin huilipäivän jälkeen jätimme ylimääräiset tavarat hotelliin ja otimme taxin kohti Chimborazonperusleiriä. Saatiinkiin varsinainen Pullman, tarkemmin sanoen taksimies Luis ja hänen uudenkarhea Volvo 240 -farmariautonsa. Noin tunnin leppoisan luksuskyydin jälkeen Luisin Volvo alkoi kuitenkin yllättäen köhiä ja jouduimme pysähtymään 3-4 kertaa, jolloin Luis pääsi osoittamaan oiwat autonkorjaajan taitonsa.
Matkan lupsakasti jatkuessa Ecuadorin infrastruktuuri kuitenkin petti sen verran, että taksimme jäi kaksi kertaa kiinni tien huonompiin kohtiin, joita tyhmempi olisi saattanut savivelleiksikin kutsua. Onneksi Volvon takavetoa saatiin avittamaan 3 paria härmäläisiä reisilihaksia. 
Matkan lupsakasti jatkuessa kävi kuitenkin niin hassusti, että Luisin Volvo otti ja alkoi keittämään n 4,450 metrissä. Onneksi olimme varautuneet runsain juomavesivaroin ja tarjottuamme Volvolle muutamat huikat pääsi matka taas jatkumaan.
Matkan lupsakasti jatkuessa sattui kuitenkin, että Luisin Volvo alkoi keittämään uudestaan. Luis osoitti oiwan adaptiivisuutensa olosuhteisiin todeten tyynesti: “Aqua, por favor”. Volvoa hetken juotettuamme ja 10 minuuttia odoteltuamme pääsimmekin taas jatkamaan matkaa -lupsakasti naturalmente.
Näin pääsimme siis alimmaiselle majalle n 4,800 metriin hämmästyttävän vaivattomasti. Valitettavasti autotie loppui kuitenkin tähän, joten jouduimme hyvästelemään uskollisen kuljettajamme Luisin; jos tietä olisi vain riittänyt, niin ei ole epäilystäkään ettemmekö olisi jatkaneet luksus-kyytiämme korkeammallekin!

Cotopaxin kokemuksista mielestämme viisastuneina päätimme käyttää useampia päiviä aklimatisoitumiseen. Pistimme telttamme majan läheisyyteen, missä olimme kaksi yötä. Sää oli pivinen ja sumuisa/sateinen; so. ei kunnon yöpakkasia eikä hyvä keli huipulle nousuun.

Perusleiriin Edward Whymperille 18.12.1997

Siirryimme seuraavalle majalle n 5,000 metriin, joka ei kovin kaukana ollutkaan, mutta olipahan lumirajan toisella puolella. Tämä Edward Whymper:in maja oli “perusleiri”, jossa valtaosa kiipeilijöistä majaili; me tosin teltassa majan vieressä. Sää edelleen pilvinen ja harmaa.

Yöllä lähdimme tekemään harjoitusnousun rapian tunnin matkan päässä olevalle Whymperin Neulalle (Aguja de Whymper). Sää oli vaihtumassa: lämpötila oli jo hiukan pakkasen puolella ja taivas lähes pilvetön. Etäisyydessä näkyi kaupunkien valoja ja taivaanrannassa salamoi lähes koko ajan; kun vielä kuun ympärillä näkyi täysympyräinen halo, niin eipä ollut maisemissa valittamista.
Vaikka Oso Rojo olikin hyvässä kunnossa, niin varsinaista rakastumista Chimborazon massiiviin ei tapahtunut ja hän alkoi epäillä osallistumistaan huiputusyrityksiin.
Olimme takaisin majalla n klo 03 ja kävimme takaisin nukkumaan.

Sankarimme original Routella 19.12.1997

Päivä aukeni mitä hienoimpana: aurinko paistoi ja lämmintä oli. Alepan muovikassi alustana Albatrossi ja Teräsmies organisoivat ensimmäiset Ponnistuksen Lasten Olympialaiset lajeina pulkkamäki. Oso Rojo vastasi kyökkipuolen rasvattua salamaa muistuttavasta kypsennystehosta kielen vievine “hyytelö”-jälkiruokineen.

Albatrossi ja Teräsmies lähtivät nousemaan Whymperin ensinousussaan käyttämää reittiä, ns Original Routea, jonka alkuosuuden olimme jo edellisyönä verrytelleet. Chimborazolle, joka on muuten kauimpana maapallon keskipisteestä oleva vuori, johtaa majalta kolme perusreittiä: Original Route, nykyään yleisin Normal Route sekä erittäin vaatima Direct Route suoraan “riittävän lähellä” pystysuoraa olevaa jäätikköä. Palpaatiotutkimuksillamme olimme arvioineet Original Routen selvimmäksi ja helpoimmaksi vaihtoehdoksi -vaan kuinka väärässä olimmekaan…
Sää oli oiva: pilvetön kuutamo ja pakkasta alimmillaan viitisen astetta, joten hanki kantoi hyvin. Ensimmäiset pari tuntia menivät hyvin, joskaan kunnon polkua ei ollut eli reittiä ei selvästikään oltu kovin paljoa kuljettu. Jonkin verran Whymperin Neulan jälkeen nousu alkoi jyrketä: härmän miehethän eivät moisesta järkkyneet, vaan jatkoivat matkaa terhakkaasti, sillä eihän tässä mitään Veikko Gustafssonin tapaisia tasaisen maan kiipeäjiä oltu!
Jossain vaiheessa jyrkkyyttä oli jo niin paljon, että duomme päätti alkaa etenemään varmistuksilla, mikä luonnollisesti hidasti etenemistä melkoisesti. Näin jatkettiin ehkä 1,5 tuntia, jolloin oli pakko todeta että tällä menolla ei huipulle kerta kaikkiaan keritä säällisesti, sillä oltiin vasta arviolta 5,800 metirssä. Eli lomps, lomps alaspäin.
Sinällään sääli sillä keli oli optimaalinen ja miehetkin kunnossa; hyvänä aklimatisoitujana entuudestaankin tunnettu Teräsmies arvioi jopa olevansa jo “täydessä iskussa” eli käytännössä täysin aklimatisoitunut. No, “aamuhan oli vielä nuori” eli alastullessa oli hyvää aikaa nauttia maisemista ja ottaa valokuvia; huiputuksen epäonnistumisesta huolimatta tunnelma oli korkealla (tarkemmin sanoen n viidessä ja puolessa kilometrissä).
Hiukan alempaa oli helppo nähdä virheemme: jyrkimmän nousun alkaessa olisi pitänyt kääntyä vasemmalle eikä jatkaa suoraan. Jälkien ja selkeitten “maamerkkien” puutteessa se ei vaan ollut niin helppoa…

Koko pataljoona Normal Routella 20.12.1997

Toiseen huiputusyritykseen saatiin Oso Rojokin mukaan, vaati tosin pientä houkuttelua. Sää ei ollut aivan niin perfecto kuin edellisyönä, mutta ei mitään valittamistakaan. Aivan alussa oli pieni -max 10 m nousua- mutta lähes pystysuora rypistys, jota olimme etukäteen pelänneet. Pelkomme osoittautui kuitenkin turhaksi ja pääsimme siitä “lähes heittämällä”. Sen jälkeen vähän matkaa lähes tasaista, jonka jälkeen alkoi tasaisen tappava nousu: ei mitään teknistä kiipeämistä eikä varmistuksia vaativaa, mutta tarvittaessa hyydyttävää. Ja niinhän siinä kävi, että Oso Rojon moottori alkoi osoittamaan samoja merkkejä kuin Luisin Volvo ja n 5,700 metrissä jouduimme toteamaan että huipulle ei ole asiaa. Lops, lomps ja sillain.

Muonavarat ja aikataulukin alkoivat jo painaa, joten jouduimme jättämään Chimborazon odottamaan seuraavaa kertaa ja suuntasimme takaisin Riobambaan.

Huascarán / Huayna Potosí

Alkuräinen suunnitelmamme oli käydä seuraavaksi Perun korkeimman vuoren Huascaránin (6,788 m) kimppuun. Olimme kuitenkin kuulleet, että siellä oli satanut poikkeuksellisen paljon lunta, minkä seurauksena oli ollut lumivyöryjä ja lyhyellä ajalla 14 kuolonuhria. Alkoi myös näyttää siltä, että pääsy vuoren läheisyyteen julkisilla kulkuvälineillä olisi “sangen haastavaa”, mikä aiheuttaisi joko aikataulullisia tai taloudellisia haasteita. Arvioimme myös että andinistimme olisivat tarvinneet avukseen oppaan, minkä ad hoc -rekrytointi joulun aikaan ei ehkä olisi itsestäänselvyys. Päätös oli loppujen lopuksi helppo ja yksimielinen: Huascarán jätetään väliin ja yritetään kehittää jotain vaihtoehtoista aktiviteettia.

Jatkoimme matkaa yö-onnikalla Kohti Lojaa ja siitä edelleen Perun Rajalle Macaráan. Vaikka maa ensin pysyikin samana, niin tuntui kuin oli tultu toiseen maahaan, kun laskeuduttiin merenpinnan tasolle: ilma muuttui kuumemmaksi ja kosteaksi raikkaan vuoristoilman vastapainoksi ja tuntui, että samalla muuttui moni muukin asia -ja miehistömme mukaan pääsääntöisesti huonompaan suuntaan. Emme myöskään halunneet menettää saavuttamaamme aklimatisoitumista, joten tavoitteena oli päästä takaisin ylös mahdollisimman nopeasti, mikä tarkoitti lentämistä nysse-kyytien sijaan.
Kävellen rajan yli Peruun, mistä saimme pian “lifti-kyydin” lähimpään kapunkiin Sollanaan. Sollanasta melkoisen sekalmelka-härdellin keskeltä onnistuimme pääsemään Piura:an vievään pikkubussiin. Piuran onnikka olikin varsinainen “Piuran bussi”: n 45 km:n matkan päätteeksi -sopivan bussin lähdettyä- huomioimme että katolla olleissa rinkoissa oli käynyt orava tai bussin apumies. Loppusaldona oli, että Albatrossin rinkasta vietiin Goretex-takki ja Oso Rojolta bensakeittimen sisuskalut; Teräsmieheltä ei mitään, mutta siinähän sitä olikin! Varsinkin kun oli selvää, että korvaavien tavaroitten hankkiminen kyseisestä maanosasta olisi vähintäänkin vaikeata. Kehitysyhteistyöhön positiivisesti suhtauneina toivomme kuitenkin, että North Facen GOretex-takki ja puolet bensakeittimestä osoittautuisivat hyviksi hankinnoiksi Piuran viidakoissa.
Matkallamme syntyi useitakin peräkyläläiseen kieleen jääneitä termejä: “Taxikuski Luis”, “Piuran bussi”, “Cuzcon pihvit”…

Piura:ssa suuntasimme samantien matkatoimistoon, mistä saimme seuraavalle päivälle lennon Lima:an, josta yhtä päivää myöhemmin Cuzcoon. Limassa pesetimme vaatteemme hotellin pesulassa, mikä raikasti ilmapiiriä huomattavasti. Oso Rojo kantoi kortensa kekoon kehitysyhteistyö-talkoissa lahjoittamalla rannekellonsa paikallisen nuorison käyttöön.
Kolmen tasankoratapäivän jälkeen miehistömme oli sangen kypsä lentämään Cuzcoon (3,300 m), jonne päästiinkin jouluaaton iltapäivällä. Joulupäivänä kävimme Machu Pizzulla, jossa Teräsmiehellä oli vuorostaan epäonnea: kamera otti ja hajosi, josta tosin ei voinut syyttää kuin miestä itseään. Joulupäivän kruunasi jouluillallinen: pihvejä “Cuzcon tapaan”. Matkavarustuksessamme ei valitettavasti ollut Michelinin ravintolaopasta, mutta Cuzcon pihvipaikan tähdistön arvioimisesta selvisimme oppaattakin.
Ja jouluna myös juhlittiin Elämän Vedellä, mutta mitähän sitä juhlittiinkaan?…?

Tapaninpäivänä jatkoimme matkaa junalla Puno:on Titicaca-järven rannalle. Tai ainakin tarkoitus oli mennä junalla, mutta Juliaca:ssa hiilet loppui, veturi leikkasi kiinni tai jotain muuta triviaalia ja loppumatka taittui pienen ihmettelyn jälkeen onnikalla.
Elämään on jäänyt kohtaamamme viiksekkään tiikerinmetsästäjän lähes mattinykäsmäinen kommentti: What the hell! It’s only money; you can always earn it.

Punossa kävimme kelluvilla saarilla (Las Islas Flotantes). Oiwallinen kahden ruokalajin päivällinen noin neljällä markalla per naama kruunasi päivän.
28.12 Jatkoimme onnikalla La Paz:iin. Matkalla pysähdyttiin Copacabana:ssa, missä oli aikaa ja hyvä paikka käydä suorittamaan kauan itseään odottanut perhostelu Titicaca-järvessä.
29.12 Käytimme päivän asioiden sitä sun tätä La Paz:issa: ylä-vuoristotakki mallia anorakki Albatrossille (keitintä ei löytynyt), lennot Santiago de Chile:en ja opas, joka veisi meidät lähimpänä olevalle nyppylälle Huayna Potosílle

Huayna Potosín perusleirille 30.12.1997

Oppaamme Bernardo Guarachi pyysi ihan hyvää länsihintaa eli paikallisesti kuukauden palkan hommasta, mutta vaihtoehtomme olivat vähissä. Kaveri oli kyllä kokenut: käynyt Makalulla ja tulisi käymään Everestilläkin ensimmäisenä bolivialaisena ja ensimmäisenä Etelä-Amerikan alkuperäisintiaanina. Aamulla menimme Bernardon maastoautolla vuoren juurelle n 4,700 metriin, minne Oso Rojo jäi pitämään vartiota ja hankkimaan taitelijanimeään. Rinkat kantoon ja ensimmäiset pari tuntia ikävää kivikkoa. Taukoja ei pidetty ja edettiin suht hyvää vauhtia; Bernardo taisi vähän testata turisteja ja jäätikön reunalle päästyämme totesi että pojathan taitaa olla ihan hyvässä kunnossa 😉
Jatkoimme pari tuntia jäätikköä, joka nousi aika jyrkästi, mutta köysistönä emme kuitenkaan liikkuneet. Pysähdyimme “laaksoon” n 5,500 metriin, minne pystytimme teltat; tässä vaiheessa kello oli n klo 15. Iltaseitsemältä nukkumaan.

Huayna Potosílle 31.12.1997

Teräsmiehelle osui huono päivänsä ja yöllä häntä vilutti ja nukkui huonosti. Särkylääkkeellä olo koheni ja vaikkei ruoka paljon maittanutkaan, niin hän päätti kuitenkin lähteä matkaan.
Herätys oli puoli kolmelta ja matkaan lähdettiin vähän aamu neljän jälkeen. Alku oli tasaista, mutta sitten oli edessä arviolta 20 metrin käytännössä pystysuora nousu, mutta oppaan kanssa siitä päästiin: Bernardo ensin ja miehemme sitten perässä ylävarmistuksella. 
Tämän jälkeen alkoi tasainen nousu. Alun hyvä sää alkoi nopeasti huonontua: lunta alkoi sataa ja näkyvyys tippui muutamaan metriin. Ilman vuoren tuntevaa opasta vuorelle ei olisi ollut mitään asiaa muutenkaan, mutta ei varsinkaan tässä säässä.
Teräsmiehelle alkoi matkan teko tökkiä tosissaan ja vauhtia jouduttiin hidastamaan. Jossain vaiheessa Teräsmies alkoi olla niin ruosteessa, että ehdotteli jo oppaalle takaisin kääntymistä: opas kuitenkin totesi, että matkaa on vain puoli tuntia. Pieni tauko, särkylääkettä, mehua ja vähän suklaata saivat miehen sen verran piristymään että matkaa jatkettiin.

Loppuosuus oli melko jyrkkää, ei kuitenkaan teknistä kiipeämistä. Aivan lopussa mentiin jonkin matkaa harjannetta ja “harrastelijoitten huipun” saavutimme vähän klo kahdeksan jälkeen. Todellinen huippu ei ollut kuin ehkä 50 metrin päässä ja 10 metriä ylempänä, mutta väli oli kapeata harjannetta, jonka molemmin puolin lähes pystysuora pudotus. Eteläinen huippu virallisesti 6,088 metriä, joten olimme arviolta 6,070 – 6,080 metrissä.
Ylös päästymme ilmakin kirkastui ja pohjoiseen avautui hienot näkymät Cordilleran Real:ille ja Titicaca:lle päin.
Vuosi päättyi hienosti Albatrossin ja Teräsmiehen ensimmäiseen kuusitonniseen!

Alan mennessä keli huononi taas ja Albatrossin johtaessa joukkoa käännyimme väärään suuntaankin, jälkiä kun ei enää näkynyt. Lumi pysyi kuitenkin kovana ja pääsimme alas nopeasti. Pistimme leirin nopeasti kasaan ja jatkoimme saman tien alas. Loppu jäätikkö oli ikävämpää, sillä lumi oli jo pehmeätä; myös kivikko oli sangen epämukavaa taivaltaa.
Oso Rojo tuli tuli lumirajalle vastaan ottaen kantamuksia harteilleen, mikä apu olikin tarpeen. Alhaalla Oso Rojoa viihdyttänyt -vai oliko se toisin päin- erittäin ystävällinen paikallinen perhe otti meidät vastaan. Ja se miten Oso Rojo taiteilijanimensä sai eli ansaitsi selviääkin niiltä yllämainituilta muilta foorumeilta…

Leiriä purettaessa saimme opas Bernardon kulmakarvat kohoamaan ympäröivien vuorten malliin keräämällä kaikki omat roskamme -ja vähän muittenkin- ja tuomalla ne alas. Sois tontos, Gringos Locos.
Ilmeisesti ympäristötietoinen raivaussahatyöskentelymme asenteiden umpipöheikössä on kuitenkin tuottanut tulosta, sillä Albatrossi on myöhemmillä Bolivian retkikunnillaan observoinut roskien keräämisen olevan suorastaan kansalaishyveen nykyään.

Palasimme La Paz:iin, jossa Teräsmiehen epähyvä olo jatkui lievän kuumeen ja mahataudin merkeissä. Ilta kymmenen jälkeen sankarimme siirtyivät sänkyyn ottamaan uutta vuotta vastaan.

Aconcagua

Mendozaan lupia ja kamoja hankkimaan

Uudenvuoden päivänä aikainen herätys ja lento Arica:n kautta Santiago de Chileen. Linja-autoasemalta liput seuraavan päivän onnikkaan kohti Mendozaa. Strategia siis vanha tuttu eli mahdollisimman lyhyen aikaa alailmoissa.
Teräsmiehellä maha kuralla, mutta ei enää kuumetta.
Santiagosta on ihmisten mieliin jäänyt elämään Oso Rojon sanat andinistiemme puiston penkillä istuessa: “Ei me taideta ihan normaalilta näyttää, kun toikin jätkä kattoo meitä kuin apinoita Korkeasaaressa.”

Seuraavana päivänä onnikka Mendozaan, Argentiinan puolelle. Matka kesti rapian 7 tuntia ja meni Puente De Incan kautta solan ollessa n 3,150 metrin korkeudessa. Argentiina oli tuohon aikaan yksi maailman kalleimmista maista ja sen saimme tuta: Aconcaguan kiipeilyluvat 120 $ / nenä, Kuskolille termari 71 $, Kuskolille aurinkolasit (Riobambassa hävinneitten (/varastettujen) tilalle) 110 $, kaasukeitin 40 $…
Albatrossi jatkohyödynsi aiemmalla matkalla varastetun tilalle Buenos Airesista ostamaansa Aconcagua-tason makuupussia, joten sekin puoli oli yhtä eteläamerikkalaisessa järjestyksessä kuin gotetex-takki ja bensa-keitin.
Kuulimme että yksi kiipeilijä olisi juuri kuollut Aconcagualla, mutta olisikin ensimmäinen uhri aikoihin…

03.01 Käytiin ruokaostoksilla Aconcaguan reisua varten ja illalla juhlittiin Oso Rojon syntymäpäivää, mihin osallistui myös hotelli-kämppiksemme jenkki-David. Teräsmiehen mahakin alkoi olla täydessä toimintakunnossa.

Kohti Aconcaguaa 04-05.01.1998

Aamulla otimme onnikan Puente de Inca:an, missä olimme n klo 11. Jätimme ylimääräiset kamat paikalliseen retkeilymaajaan -mukaan lukien jääraudat ja hakut, joita ei pitänyt tarvittavan-, pakkasimme ja lähdimme matkaan n klo 13. Lähtöpisteen korkeusasemaksi kirjattiin 2,719 m.
Tavaroita olisi voinut kuljetuttaa myös muuleilla, mutta tähän eivät puritaaniset andinistimme sortuneet.
Reitti Aconcaguan perusleiriä kohti kulki pitkin joenuomaa, joka tähän vuodenaikaan oli lähes kuiva. Polku nousi hyvin hitaasti, mutta tasaisen varmasti. Välileirissä huastelimme espanjalais-argentiinalaisen retkikunnan jäsenten kanssa, joitten motto on kaivertunut ihmiskunnan andinistieliitin mieliin: “first Aconcagua, then hot woman in Buenos Aires”.
Kahden päivän patikoinnin jälkeen olimme lähes perusleirissä eli noin 3,700 metrissä. Vastatuuli puhalsi vähintäänkin reippaana käytännössä koko ajan. Alkuperäisenä ajatuksena oli mahdollisesti edetä jo perusleiriin Plaza de Mulas:iin asti, mutta kun kiirettä ei ollut, niin jäimme yöksi alemmaksi.
Oso Rojo oli paremmassa kunnossa kuin kertaakaan matkan aikana ja vedätti kuin aropupu. Toiveessa oli, että jospa hän tällä kertaa pääsisi yrittämään ylöskin asti.

Plaza de Mulas:iin 06.01.1998

Joukkueemme pääsi vaihteeksi “oikeisiin töihinkin”, kun noustiin Aconcaguan perusleiriin Plaza de Mulas:iin n 4,200 metriin. Plaza de Mulas paljastui varsinaiseksi cityksi, jossa oli telttoja varmaan satakunta ja sieltä olisi voinut ostaakin jotakin. Härmän äijät ahdistuivat urbaanista menosta niin paljon, että totesivat yhden yön saavan riittää.

Kondorinpesään 07-08.01.1998

Nido de Cíóndores -n 5,400 m- on paikka, mistä useimmat lähtevät jo yrittämään suoraan huipulle. Tasaisen tappava nousu sinne vei miehistöltämme runsaat kuusi tuntia elikkä mentiin taas maagisen viiden tonnin rajan yli: nyt se tuli viimeistään selväksi että Hyvinkään Sveitsin alppiolosuhteet eivät ollet koulineet Punaista Karhua yli viiden tonnin olosuhteisiin eli Karhun kone alkoi taas tökkimään.
Nido de Condor oli jo lähempänä suomalaista maaseutukeskusta: luokkaa 15 – 20 telttaa. Paikalla oli myös n 15 hengen norjalaisryhmä.
Vettä ei ollut, mutta puhdasta lunta riitti sulatustarpeiksi. Tuolloin saattoi maastosta vielä etsiskellä monttua tarpeilleen, mutta 2000-luvun andinistit saavatkin luvan kantaa jätteenstä takaisin.
Ilma oli hieno ja maisemat kerrassaan upeat: lumihuippuisia vuoria ympärillä lähes silmänkantantamattomiin ja suurin osa alempana.

Vietimme lepopäivän Nido de Cíóndores:issa. Yöllä kelikin oli jo vähän reippaampaa: mittarimme mukaan alimmillaan ulkona -14.1 C ja teltassa -11.0 C. Aamiaisesta huolehtii -kuten telttaillessamme useimmiten muutenkin- Punainen Karhu, joskin tällä kertaa huippukokkimme ei ollut aivan tyytyväinen suoritukseensa: “Kotona en tätä kyllä antaisi koirallekaan…”.

Päivän aikana pohdittiin “ratekiaa”. Etukäteen olimme ajatelleet mennä teltan kanssa vielä pykälän ylemmäksi “Berliiniin” ja sieltä sitten huiputtamaan. Päätimme kuitenkin yrittää suoraan huipulle jo Nido de Cíóndores:ista. Näin näyttivät tekevän useimmat muutkin ja varpaissa alkoi olla sellainen kutina, että viime päivien loistava sää saattaisi kääntyä pian huonompaan suuntaan. Totesimme myöskin ruokavaratilanteemme tukevan nopean etenemisen ratekiaa.
Pääreitti huipulle oli lumeton eli sen puolesta lähes “lenkkari-keli”. Koska myöskään jyrkkiä nousuja ei ollut tiedossa, niin hakut ja jääraudat oli jätetty Puente de Incaan. Aconcaguan massiivin lähes täydellinen lumettomuus jäi jossain määärin arvoitukseksi, olivathan ympäristön lähes kaikki selvästi matalammat huiput lumipeitteisiä; vuortahan pidettiin aiemmin tulivuorena, mikä selittäisi asiaa, mutta nykyään Aconcaguaa ei lasketa tulivuoreksi.

To the Peak and Beyond 09.01.2008

Yöllä oli pakkasta ulkona alimmillaan -14.9 C ja teltassa -10.1 C. Herätys oli kello 05:00, mutta veden sulattelu ym. aamutoimet veivät kuitenkin aikaa niin kosolti, että pääsimme liikenteeseen vasta klo 08:00. Punaisen Karhun kunto oli huonontunut (turvotusta silmien alla ym.): muu ei auttanut kuin pari diureettia poskeen ja mies lähti varatelttamme kanssa alas Plaza de Mulas:iin.
Teräsmies oli voimissaan eikä Albatrossikaan paljoa valittaa voinut, joten matkaan käytiin pikkureppujen kanssa reippaasti ja Berliinissä oltiin tunnissa, sen jäkeen “rastipisteinä” White Fork ja Independencia. Independencian jälkeen pääsimme Nido de Cíóndores:istakin hyvin näkyvään “poikkikulkuun”: nousua ei paljoa ollut, mutta tuuli oli erittäin kova. Onneksi aurinko paistoi ja lämpötila oli varmaan jo aika lähellä nollaa.
Viimeiset sadat metrit oli La Cataleta: todella ikävää irtokivikkoa, samalla myös melkoisen jyrkkää nousua. La Cataletan lopussa. Viimeisen tauon jälkeen, Teräsmies intomielisteli hiukan reippaammin ollen huipulla n klo 14:35 Albatrossin seuratessa ehkä warttia myöhemmin.

9 Vuotta aiemmin syntyneet unelmat oli saavutettu ja tunteet sen mukaiset.

Huipulla tuulee

Pian huipulle päästyämme pilvet alkoivat kerääntyä ja näkyvyys huonontua. Tuntia -viimeistään kahta- myöhemmin olisi saattanut jo olla liian myöhäistä huipulle nousemiseen. Alas lähdettyämme alkoi pian sataa lunta ja keli huonontua.
Alas mennessämme törmäsimme pariin argentiinalaiseen kaveriin, jotka olivat täysin sippi (eivät olleet päässeet huipulle). Otimme kaverit peesiin, josta saattaa tuossa tilanteessa olla paljonkin apua: jossei muuta, niin oikealla reitillä pysymisessä.
Vähän myöhemmin löydettiin kolmas aivan väsynyt argentiinalainen, mutta nyt olikin eri sarjan kaveri: entinen “guarda-parque”, joka oli ollut etsimässä -ja löytänytkin- kuusi päivää aikaisemmin kadonnutta kiipeilijää. Menehtynyt kiipeilijä oli yrittänyt ylös ns. originaali-reittiä, mitä Zurbriggen nousi vuorelle vuonna 1897, ja pudonnut; kyseessä ei ole ns. adidas-reitti. Yllätys ei ole, että kaveri oli korealainen. Hän oli ymmärtääksemme ensimmäinen uhri kaudella, mutta tämän jälkeen ennen kauden loppuja uhreja oli tuleva melkoisestikin -osin kiitos huonon sään.
Matka alas eteni aika hitaasti, sillä argentiinalaisten vuoksi jouduimme pitämään useita taukoja. Lumisade sentään loppui jossain välissä. Perillä Kondorinpesässä oltiin klo 18:30 eli aikaa kului 12,5 tuntia.
Koska valoisaa aikaa vielä oli, niin päätimme pikaisen juomatauon jälkeen pistää teltan kasaan ja käydä alas Plaza de Mulas:iin, jonne pääsimme pikamarssia alle kahdessa tunnissa. Pistimme teltan pystyyn ja etsimme Punaisen Karhun, joka oli jo suht hyvässä kunnossa.

Puente de Inca:an 10.01.2008

Nukuimme pitkään ja kamojen kasaamisen jälkeen pääsimme liikenteeseen vasta n klo 12. Onneksi tuuli ei ollut kääntynyt eli jokiuomassa oli nyt takana mukava myötätuuli. Ja Oso Rojo oli taas vedossa viipottaen välillä reilusti muun miehistön edellä -voimissaan oli taas myös Oson mahatauti, mutta siihenhän oltiin jo lähes totuttu. Tavoitteena oli mennä Confluencia:an (3,300 m), missä olimme ollet menomatkalla ensimmäisen yön, mutta into oli sellainen että vedätimme pikamarssia Puente de Inca:an asti ollen perillä klo 21:30. Loppumatkasta Teräsmies kärsi pahoista rakoista, mutta se ei menoa paljoa haitannut tässä vaiheessa.
Puente de Inca:ssa teltta pikaisesti pystyyn ja sitten kuumiin lähteisiin, missä lilluttiin tunnin verran. Bueno, bueno!

Cotopaxi:lla oli täysi kuu ja nyt kuu alkoi olla taas täysimmillään. Takana kuunkierto unohtumatonta eloa.

Seuraavana päivänä “ei niin reippaat” veikkomme (paitsi Oso RojO) raahautuivat kilsan-parin päässä olevalle tulliasemalle, josta hyppäsivät Santiago de Chile:en vievään onnikkaan. Edessä oli muutaman päivän yhteinen lomailu Chilessä, minkä jälkeen Punainen Karhu teki paluun Suomeen (ja mitä uutisia odottikaan!…!) kun taas Albatrossi ja Teräsmies menivät kahden viikon palautumislomalle Yucatanille Meksikoon. Mutta näistä seikkailuista -ja uutisista- enempi niillä muilla foorumeilla…
Entäs Tamagotchi? -Hengissä pysyi Suomeen asti.